Vientiane, ripaus Ranskaa ja kauhallinen kommunismia - Visas from Vientiane

Laosin menneisyys Ranskan siirtomaana on edelleen yllättävän näkyvää Vientianessa. Kyltit, talojen ja katujen nimet ovat thai-kieltä ja –kirjoitusta muistuttavan laon lisäksi ranskaksi kirjoitettuja. Kahviloita, joissa tarjoillaan kakkuja ja croisantteja, on keskustassa joka kadunkulmassa. Rakennukset ovat matalia ja niistä suuri osa on juuri sellaisia kuin ajattelin Indokiinan talojen olevan Marguerite Duras’n kirjoissa. Samalla ne muistuttavat minua Ilmestyskirja.Nyt Reduxin kohtauksesta ranskalaisten kumiplantaasin luona. Katujen varsilla myydään täytettyjä patonkeja. Expaatit pistävät silmään katukuvassa ja erottuvat reppureissaajista suorilla housuilla ja kauluspaidoilla, kädessä kannettavilla kansioilla, siisteillä hameilla ja lao-vaimoilla. Nykyisyyden kommunistisesta valtiosta muistuttavat muutamat neuvostoliittolaisen lahjoituksen oloiset betonilaatikot, vihreiden pakettiautojen lavalla rivissä istuvat ruskeisiin univormuihin pukeutuneet miehet ja naiset sekä liikuttavan yleinen naisten työ- ja kouluasu: perinteinen laolainen silkkihame. Tällaista kantoi noin 80 prosenttia vastaantulevista paikallisista naisista.

An abandoned house next to US embassy in Vientiane

Mekong

Thaimaassa ja Laosissa on tullut hieman lipsuttua kahvittomuudesta. Bangkokissa tein kuten paikalliset ja join kondensoidulla maidolla makeutettuja, litran muovituoppiin jäiden kera ahdettuja kahveja. Laosissa pysyin myös tiukasti kylmän kahvin linjalla. Siellä kahvi tosin oli vielä astetta vahvempaa kuin Thaimaassa. Molemmat maat ovat kyllä ehdottomasti kahvinjuojamaita, joilla on omat erilaiset kahvikulttuurinsa.

Ice coffee in Vientiane

Preparing of ice coffee in Nong Khai

Heräsimme aikaisin maanantaiaamuna ja ajelimme tuktukilla Thaimaan suurlähetystölle. Siellä aamupäivä on varattu viisumihakemusten vastaanottamiselle ja iltapäivä valmiiden viisumien hakemiselle. Olimme alle puolisentuntia ovien avaamisen jälkeen jonossa: jonotusnumerot 74 ja 75 – käsittelyssä oli numerotaulun mukaan numero 16. Seurasi siis pari tuntia odottelua ja lukemista. Lopputulos oli, että emme saaneet toivomaamme non-immigrant-viisumia kolmeksi kuukaudeksi – papereita puuttui. Haimme siis seuraavana iltapäivänä meille myönnetyt kahden kuukauden turistiviisumit. Tunnetta siitä, että Vientiane on aika pieni kaupunki, edesauttoi se, että törmäsimme jatkuvasti samoihin viisumijonosta, ravintoloista tai kahviloista tuttuihin farangeihin.

Kun hakemukset olivat sisällä, kävimme Sala Inpengissa (25 USD/yö) hakemassa kimpsumme ja kampsumme ja kirjauduimme kulman takana sijaitsevaan Khamvongsaan (32 USD/yö). Korttelin toiselta puolelta löytyi automaatti ja hetkessä olin kip-miljonääri. Laosin kip on yksi niitä valuuttoja, joista voisi helposti ottaa kolme nollaa perästä pois. Pullistelevine rahavöineni marssin Irenen kanssa Morning Marketille ja/eli Talat Saolle ostoksille. Kun olin Bangkokissa oppinut ostosten teon makuun, täällä oli jo paljon helpompi tuhlailla rahaa ja tinkiä käsitöistä, joista osa oli täysin samaa tavaraa kuin Chatuchakilla.

Our twin room in Hôtel Khamvongsa

Sekä Irene että minä olemme lukeneet täällä Colin Cotterillin Dr.Siri dekkareita Vientianessa asuvasta kuolinsyyntutkijasta. Ne antoivatkin uuden ulottuvuuden kaupunkiin – Mme Dengin nuudelikauppaa emme löytäneet (kirjat sijoittuvat 70-luvulle, joten se lienee purettu jo ajat sitten) mutta Mahosotin sairaalan ohi ajoimme useampaan otteeseen tuktukin kyydissä ja Wat Si Saketkin löytyi – sen sisälle pääsen tosin vasta seuraavalla Vientianen reissulla, sillä nyt emme olleet temppelituulella.

A monk at Wat Si Saket

Vientianen kakkosillan ravintolaksi valikoitu myös lounarin suositus: intialaista ruokaa tarjonnut Nazim Mekong-joen rannalla. Ruoka oli hyvää ja erilainen mausteisuus oli yllättävän piristävää. Sain myös pitkästä aikaa maistella rakastamaani etelä-intialaista herkkua, dosaita. Vasta kolmantena ja viimeisenä iltana kävimme syömässä laoslaista ruokaa, joka oli jo Nakhon thaistakin tuttua. Se oli hyvää, maustettua, ehkä aavistuksen kevyempää kuin thairuoka, mutta suhtsamanlaista kuin pohjois- ja koillis-thaimaalainen (eli isaanlainen) sapuska.

Lao food: spring rolls

In English: As our visas were expiring in the end of August, we needed to get them renewed. After a visit to Philok’s immigration proved unsuccessful for the renewal we decided to go over the border and to Vientiane for a couple of days to get either a new non-immigration visa for 3 months or a tourist visa for 2 months. We ended up staying three nights in Vientiane, in nice guest houses: Auberge Sala Inpeng and Hôtel Khamvongsa, both recommended in Tripadvisor.

Vientiane was a small and relaxed city. There was some tourists, enough to fill both of our guest houses, but too few to fill any of the numerous restaurants by the Mekong river or the European style cafes in the “old” city. Some of the buildings were memories from the colonial period, some were cement colosseums not unlike buildings in Moscow.

Vientiane people exercising in the park between Mekong and the city

On Monday morning we waited for two hours to hand in our visa applications and on Tuesday afternoon we queued again – now for the passports with the visas. On Wednesday we left for the Thai-Lao friendship bridge and crossed it to Nong Khai – a small and pretty coastal town in northeast Thailand. There we spent a night in guest house Mut Mee. Finally we took a bus back to Nakhon thai: first one hour from Nong Khai to Udon Thani and from there 6 hours and over the mountains in a sweaty and hot 1^st class bus.