Suvaitsevaisuusjumppaa

Thaimaan kouluissa bambukepillä kurittaminen on edelleen yleinen rangaistusmuoto, vaikka se onkin ollut kiellettyä 2000-luvun alusta. Sattumien johdosta olen joutunut pohtimaan suhtautumistani asiaan. Suomalaisena en voi missään nimessä hyväksyä lasten fyysistä kurittamista. Mutta miten minun tulisi toimia ja ajatella maassa, jossa se on tavallinen ja melko hyväksytty osa kasvatusta?

Voinko arvostella paikallista kulttuuria omista lähtökohdistani? Jos päätän suvaita lasten kuritusta thaimaalaisittain tarkoittaako se, että sama suvaitsevaisuus ja saman ”linjauksen” noudattaminen johtaisi muidenkin kulttuureiden sellaisten piirteiden suvaitsemiseen, joita en oman arvomaailmani pohjalta voisi hyväksyä?

Ovatko omat eettiset ja moraaliset ohjenuorani toimivia vain omassa kulttuurissani? Voinko arvostella paikallista kulttuuria ulkopuolisena? Ja miten voisin väittää, että omat arvoni ovat parempia kuin muiden?

Näissä pohdinnoissani olen toistaiseksi päätynyt siihen, että vaikka en voikaan tiettyä kulttuurisia tapoja hyväksyä enkä aina ymmärtääkään, niin minun asemani ei myöskään oikeuta tapojen julkiseen paheksuntaan täällä Thaimaassa. En voi väittää, että omat tapamme olisivat paikallisia tapoja parempia. Kasvatukseen ja kurinpitoon liittyen en ole asiantuntija – paikallisen kulttuurin kehittyminen niiltä osin on pitkä prosessi ja siihen saavat ottaa osaa alan asiantuntijat. Jossain toisessa tilanteessa, toisessa kulttuurissa ja toisenlaisten tapojen ollessa kyseessä johtopäätökseni saattaisi olla erilainen.

Toisaalta omat eettiset periaatteeni ja arvoni ovat osa minua. Se, että ne eivät sovi aina yhteen paikallisten kanssa, on fakta, joka minun on pakko hyväksyä. Minun ei kuitenkaan tarvitse tuntea itseäni huonoksi ihmiseksi, huonoksi sopeutujaksi tai ahdasmieliseksi, jos en kaikkia paikallisia tapoja ole valmis hyväksymään.