Thai-ruoka top 5

1. Pad thai

Pad thai ei taida olla siitä terveellisimmästä päästä thairuokaa. Mutta herkullista se on. Nakhon thaissa on kaksi pad thai paikkaa, joissa olemme vierailleet. Toisessa keittiö on tien varressa ja sen takana on ravintolan pöydät tilassa, joka on jäänyt ravintoloitsija kotitalon alle. Kaksi annosta pad thaita valmistuu alle viidessä minuutissa. Niitä odotellessa haen metalliset juomakupit ja täytän ne jääpaloilla. Pad thaihin paistetaan tofua, kuivattuja katkarapuja, purjoa ja kananmunaa ja ne sekoitetaan nuudeleiden sekaan. Päälle tulee vielä kouralliset pavunituja ja pähkinärouhetta. Pöytään tuotu annos maustetaan oman maun mukaan samalla maustesetillä, jota nuudeleihin käytetään: sokeria, viinietikkaa, kuivattua chilirouhetta sekä punaista chilikastiketta.

2. Tom yam kai

Eikä mikä tahansa tom yam kai (tulinen kanakeitto) vaan ravintola Rim nan versio, jossa liemi on niin hyvää, että voisin syödä pelkästään sitä ja riisiä. Keittoannos on niin suuri, että se riisilautasellisten kera on riittänyt mainiosti kahden hengen lounaaksi.

3. Kueitio muu

Nakhon thain paras nuudelikeitto löytyi vasta syyskuussa. Keskustan ison risteyksen (Nakhon thain yhteydessä on hankalaa käyttää sanoja keskusta ja iso, mutta ei muitakaan nyt tähän hätään löydy) kulmassa on Sathiyan mukaan jo vuosikymmeniä vanha nuudeliravintola, josta saa lounasaikaan nuudeleita kanan, punaisen possun, possun jauhelihan tai luuk chinien kera (possu- tai kalapyörykkä, en ole ihan varma). Puolenpäivän aikaan paikka on aina täynnä ja niinä kolmena kertana, kun olemme ravintolassa käyneet, olemme saaneet viimeisen vapaan pöydän. Keitto maustetaan samoilla mausteilla kuin pad thaikin, sekoitetaan niin, että oikeassa kädessä on puikot ja vasemmassa on lusikka, syödään puikoilla nuudelit ja kauhotaan liemeä välillä lusikalla (tällöin se pitää muistaa vaihtaa oikeaan käteen, vasemmalla kädellä ei syödä ikinä).

Kueitio muu si dääng

4. Pla rak pri

Thaimaalaisittain kala valmistetaan kokonaisena, päineen ja pyrstöineen. Olimme jo muutamassa ravintolassa saaneet pla thod samun phraita eli kokonaisena uppopaistettua kalaa uppopaistettujen yrttien kera, ja se oli hyvää. Viimeisimmällä kerralla Rim Nassa saimme sitten jotain vielä parempaa: kokonaisena paistettu kala makeassa chilikastikkeessa. Hankala sitä oli syödä, mutta hyvää oli.

Pla rak prik

5. Yam khai dao

Thaimaalaiset salaatit syödään lämpiminä. Paistetusta munasta tehdyssä salaatissa paistettuun ja pieneksi hakattuun kananmunaan on sekoitettu sipulia ja hyvä hapanimelä ja tulinen kastike.

Yam khai dao

+1 Khao niio mamuang

Tämä ei oikeastaan ole ruoka vaan välipala tai länsimaisittain jälkiruoka: tahmeaa riisiä, joka on makeutettu kookosmaidolla ja/tai sokerilla sekä tuoretta mangoa. Todella hyvää. Saattaa jopa olla terveellistä, jos unohtaa sokerin.

Khao niio mamuang

Muita hyviä ruokia, jotka voisivat myös olla top 5:ssä ovat: som tam eli papaijasalaatti, khao man kai eli kanaa ja riisiä (erityisesti sen kanssa tarjoiltava kastike), gäng khiao waan eli vihreä curry sekä Pad krapao pla myk eli paistettu thaibasilika (holy basil tms) mustekalan ja riisin kanssa.

Uusia seikkailuita

Kulman takana odottaa taas uusia sopivan kokoisia seikkailuita: perjantaiaamuna Nakhon thai saa jäädä rauhaan kuukaudeksi. Irenen kotiinlähtö on samanaikaisesti tuonut mietteitä syksyisestä Suomesta mieleen. Ja alakerran keittiön tavaroiden muuttaminen yläkertaan on aiheuttanut pientä aivojumppaa. Koen siis samanaikaisesti matkakuumetta, koti-ikävää ja muuttostressiä.

Askeettinen huoneeni alkaa huolestuttavasti muistuttaa jo jotain muuta kuin guest house huonetta, kun Irenen ylimääräinen tuoli löysi uuden paikan jääkaappini vierestä, keittiön metallisen hyllykön kannoin työpöydän viereen ja vielä pitäisi löytää paikka toiselle pöydälle, jolle saisin sijoitettua astioiden kuivaustelineen, mikron, vedenkeittimen ja leivänpaahtimen. Irene yrittää syödä pitaijoita niin paljon, että niitä ei tule kotimarketin hedelmätiskillä suuren suuri ikävä.

Minä sen sijaan ihmettelen, miltäköhän faija näyttää, kun tavataan neljän kuukauden tauon jälkeen sunnuntaina. Rinkan sisällön kuukaudeksi olen jo hahmotellut mielessäni. Pakkaamiselle on hyvin aikaa torstaina. Seuraavista neljästä viikosta kolmen viimeisen ohjelma on edelleen auki. Menen varmaan sinne, missä sää vaikuttaa suotuisalta. Kiipeily Krabilla, Trangin saaret, viisumin hakumatka Malesiaan sekä Ko Pha Ngan-Ko Tao akseli kiinnostaisivat. Ensin kuitenkin taidan jäädä hetkeksi pohjoiseen. Siellä voisin tutustua elefantteihin sekä meditaatioon ja ehkä myös thairuoan saloihin, jos emme faijan kanssa yhdessä ehdi kurssille.

Ensin kuitenkin juhlitaan Irenen läksiäisiä, viedään hänet kentälle Philokiin, siivotaan alakerran keittiö ja pakataan rinkka.

Phu Hin Rong Kla – kommunistien piilopaikasta kansallispuistoksi

Meille oli sanottu alkuviikosta, että torstaina olisi edessä matka vuoristoon. Paikalliseen ennalta-arvaamattomuuteen ja asioiden varmaan epävarmuuteen tottuneina, emme olleet uskoa korviamme, kun kuulimme Prayoonin huhuilevan meitä kymmenen aikaan torstaiaamuna oviemme takana. Koska mitään soittoa tai ilmoitusta siitä, että reissu oikeasti olisi toteutumassa, ei ollut tullut, olimme jo valmistautuneet taas yhteen pitkään päivään guest housessa. Prayoonilta saimme tietää, että torstain ohjelmana olisikin vierailu Phu Hin Rong Klan kansallispuistoon parinkymmenen kilometrin päähän majapaikastamme.

Kansallispuisto sijoittuu kolmen eri provinssin alueelle. Ajomatka Nakhonthain puoleisesta puiston sisäänkäynnistä Petchabunin puolelle kesti reilun tunnin. Tie oli paikkapaikoin sadeveden ja kasvillisuuden kuopittama ja Prayoon sai ajaa hyvin varovasti, etteivät pickupin renkaat vahingoittuisi. Wikipedian mukaan puiston metsissä asustaa tiikereitä, karhuja ja apinoita – mitään villieläimiä ei meidän vastaamme tullut, koska pysyttelimme koko ajan autotien läheisyydessä.

Sisäänpääsy puistoon olisi maksanut parisataa bahtia per farang – me luistimme maksusta, kun Sathiya sujuvasti valehteli portinvartijalle ja sanoi, että hän on seurueineen matkalla kotiinsa. Kiivettyämme autolla jonkin aikaa mutkittelevaa tietä vuoren rinnettä ylös, korvien lukkiuduttua ja avauduttua, saavuimme ensimmäiselle pysähdyspaikallemme – tyhjälle parkkipaikalle, jota reunusti kymmenmetrinen katoksella suojattu myyntitiskirivistö. Yksinäinen hmong-nainen oli levittänyt muutamia housuja ja pipoja parin metrin pätkälle tiskiä.

Meidät oli neuvottu pukeutumaan pitkiin housuihin ja umpikenkiin. Olin siis sitonut lenkkarit jalkoihin toista kertaa neljän kuukauden aikana. Liukastelimme märkää kalliota pitkin jonossa kohti Lan Hin Teakia: kalliomuodostelmaa, jota syvät rotkot lävistivät. Kapeiden rotkojen yli piti joskus hypellä, usein kuitenkin ylitystä varten oli rakennettu puinen silta. Maan uumenista kuului valuvan veden pauhu. Kallio oli täynnä pieniä kivikumpuja, joita pitkin hyppelimme eteenpäin. Irene ja minä etenimme hyvin varovaisesti: kun saavutimme vuoren rinteen reunaman, joka oli tavoitteenamme, aikaa oli kulunut jo melkein tunnin verran. Edessämme avautui jyrkkä pudotus ja sen takana pilvien peittämä Nakhon thai.

Lan Hin Taek in Phu Hin Rong Kla

You could hear water running somewhere deep inside the crevices

Selviydyttyämme takaisin autolle, alkoi päivän ensimmäinen sadekuuro. Aikamme kuluksi teimme yksinäisen hmong-myyjättären onnelliseksi ostoksillamme. Kello oli yli kahdentoista, joten oli lounasaika. Ajoimme kansallispuiston resortin ravintoloille. Sathiya ja Prayoon tilasivat pöydän täyteen ruokaa. Ilma oli viileä, vain reilut 20 astetta. Ilmassa tuoksui paikalliset männyt. Keuhkot raikastuivat ja puhdistuivat, kun hengitin ne täyteen hapekasta ilmaa. Sumu nousi pitkin vuoren rinteitä.

Nakhon thai

Phu Hin Rong Klan rinteillä toimi Thaimaan kommunistisen puolueen ja sen sotilaallisen siiven päämaja vuodesta 1967 vuoteen 1982. Sijaintia oli helppo puolustaa eikä 70-luvun puolesta välistä kommunistisen Pathet Lao puolueen hallinnassa olleen Laosin rajalle ole kuin muutaman kymmenen kilometrin matka. Thaimaan asevoimat yrittivät huonolla menestyksellä saada aluetta hallintaansa useita vuosia.

Phu Hin Rong Klan metsien väkimäärä kasvoi ennestään vuonna 1976 kun Thaimaata ravistelleiden opiskelija- ja työläismellakoiden jälkimainingeissa monet kommunistien nimissä taistelleet yliopisto-opiskelijat pakenivat vuoristoon. Vuorille perustettiin sairaala, jossa harjoitettiin länsimäistä ja kiinalaista lääketiedettä, sekä koulutuskeskus ja väkimäärä nousi neljään tuhanteen. 80-luvun alussa Thai-armeija yritti taas voimakeinoin saada vuoristoa hallintaansa, mutta vasta vuonna 1982, kun Thaimaan hallitus mitätöi vuorille vuoden -76 mellakoiden seurauksena paenneiden opiskelijoiden rikokset, vuoriston kommunistinen liike kukistui.

Communists' political school's huts

Me käväisimme nopeasti tutustumassa kommunistien koulutuskeskuksesta jäljelle jääneisiin puumajoihin. Lyhyen pysähdyksen jälkeen matka jatkui kohti puiston toista sisäänkäyntiä. Siellä nousimme autolla hmong-asumusten läpi 1768 metrissä olleelle uudenoloiselle näköalapaikalle. Meillä oli kuitenkin huono tuuri: toinen puoli laaksosta oli kokonaan pilven peitosta ja toisellakin puolella pilvi kohosi ylös rinnettä peittäen pienviljelijöiden pellot ja saavuttaen nopeasti näköalatasanteen.

Clouds creeping upwards

Not much of a view this time

Matkalla takaisin kotiin vierailimme vielä kansallispuistossa sijaitsevassa hmong-kylässä, josta usea asuntolan lapsista on kotoisin. Tapasimme yhden perheen, jonka kolmella kotona asuvalla pikkupojalla oli samanlaiset lemmikkilelut, joita asuntolassakin on näkynyt: viisisenttiset koppakuoriaisen sukulaiset (bäng bängit), joiden sarvien ympäri oli sidottu narut. Prayoon kävi juttelemassa yhden asuntolan pojan isän kanssa. Tämä herra oli sokeutunut aikoinaan kansallispuistossa käydyissä kommunistien ja thaiarmeijan välisissä taisteluissa. Hmongeja taisteli tuolloin sekä kommunistien että armeijan riveissä.

There was a mountain behind the trees

A hmong man in traditional suit

These boys had new toys (or pets) for them

The "bangbang" that Sathiya bought

On of the three or four streets that made the Hmong village in Phu Hin Rong  Kla

Paluumatka takaisin alkoi kuuden jälkeen, kun pimeä alkoi peittää maisemia. Tumman harmaa, tiivis pilvikatto päästi vielä jonkin verran valoa läpi. Siellä täällä taivaassa oli korallinpunaisia ja vaaleansinisiä repeämiä, joiden takana tiesi auringon laskevan. Kirkkaat vihreät sävyt muuttuivat hämärän tullen violetilla, vihreällä tai sinisellä sävytetyksi harmaaksi. Puiden ja talojen ääriviivat kuitenkin erottuivat ja peltojen poimuissa uiskenteli usvan riekaleita. Peltoteitä päätietä kohti ajavien tummien autojen valokiilat piirtyivät pitkinä metristen riisinvarsien ylle.

Kun kuulin Sathiyan ja Prayoonin puhuvan keskenään ruoasta, toivoimme molemmat Irenen kanssa, että enää ei tarvitsisi syödä illallistakin meidät edelleen täyttäneen lounaan lisäksi. Niin kuitenkin kävi, että muutamaa kilometriä ennen guest housea auto ajettiin tien varteen ja istuimme vielä kertaalleen alas syömään illallista: keittoa, salaattia ja paistettua riisiä. Vatsat täynnä ja väsyneinä meidät viimein palautettiin kämpille.

Thaimaalaisia erikoisuuksia

Very Thai – Everyday Popular Culture on tietokirja, josta on Thaimaassa asuvalle ulkomaalaiselle paljon iloa. Siinä on kuvattu laajasti thaimaalaisia erikoisuuksia. Erikoisuuksia riittää niin paljon, että kaikki eivät ole päässeet kirjaan asti. Thaierikoisuuksista omat suosikkini ovat seuraavat:

Very Thai - answers to our questions on strange Thai habits

Inhalaattorit

Ensimmäisellä bussimatkallamme Phitsanulokiin ihmettelimme Irenen kanssa kummallista pistävää mentolin hajua, joka aina välillä leijui neniimme. Huomasimme myös matkustajien haistelevan innoissaan vaaleita pieniä huulirasvan näköisiä ja kokoisia puikkoja. Nämä puikot yhdistimme kauppojen ja kioskien tiskien vierestä löytyviin pieniin pakkauksiin, joissa luki ”for vertigo & nausea”.

Bangkokissa Chompoo kertoi olevansa inhalaattorien haisteluun addiktoitunut. Rasvana tai roll-onina ostettavat pikkuputkilot auttavat kuulemma kaikkiin mahdollisiin vaivoihin: vilustumiseen, väsymykseen, matkapahoinvointiin, you name it. Ennen kaikkea ne kuitenkin raikastavat oloa. Itse olen huomannut kaipaavani jotain haisteltavaa busseissa, joissa ei aina ole niin kovin raikas tuoksu.

Very Thain mukaan inhalaattoreita käytetään myös siitä syystä, että ilmastointi, tuulettimet ja saasteet aiheuttavat jatkuvaa tukkoisuutta Thaimaan asukeissa. Inhalaattoreita käytetään apuna, mutta itse asiassa ne vain pidentävät hengitystieongelmia, kun ne hetkeksi helpottavat oloa ja avaavat hengitystiet yhä uusille tukoksille.

Pinkit paperiservetit

Pinkit paperiservetit ravintolan pöydällä hammastikkujen kanssa samaan telineeseen asetettuina, on tae siitä, että paikasta saa thaimaalaista ruokaa. Ne ovat onnettoman ohuita ja pieniä. Aluksi yritin käyttää niitä lautasliinoina ja asetin molempien jalkojen päälle yhdet avatut pikkuruiset paperit. Ei onnistunut – tuuletin heitti ne lattialle heti, kun osui kohdalleni.

Näillä serveteillä ei siis suojata vaatteita. Niitä käytetään ruokavälineiden puhdistamiseen, suun pyyhkimiseen ja nenän niistämiseen, jos ruoan tulisuus saa nokan vuotamaan. Ja jokaista paperia käytetään ainoastaan kerran. Vaaleanpunainen väri johtuu siitä, että vaaleanpunainen paperi on valkoista halvempaa. Very Thain mukaan kierrätyspaperista valmistetun servetin värjääminen pinkiksi ei maksa yhtä paljoa kuin valkoiseksi vaalentaminen.

Pink napkins are a guarantee of Thai food served in the restaurants

Poseeraustaidot

Kun kameran kaivaa esiin, niin ennen kuin kuvaa ehtii tarkentaa, kuvauksen kohteilla on jo poseeraus kunnossa. Poseeraukseen kuuluu sormien asettelu naamaan viereen tavalla tai toisella, joko v:n muotoon tai l:ksi. Aikamme ihmettelimme, mitä ihmettä nämä tyypit oikein hommaavat ja mitä näillä sormileikeillä halutaan saavuttaa, muuta kuin pilata hyvät ja luonnolliset valokuvat. Sitten joku selitti, että toinen käsimerkki tarkoittaa, että olen fiksu ja toisen tarkoitus on kertoa, että sen esittäjä on hyvännäköinen.

Weow showing with her pose that she's smart or pretty - don't know which these two fingers mean

Paras take away astia: muovipussi

Paikallinen tapa pakata kastikkeet ja riisit muovipusseihin ja sulkea ne kummallisella kuminauhavirityksellä, jonka avaamiseen ilman saksia tarvitaan yliopistotutkinto, oli jo tarpeeksi kummallinen. Kun näimme kadulta ostettavien mehujen pakkauksen, joka oli myös muovipussi, tällä kertaa mahdollisesti kahvalla ja pillillä erikseen varustettu, ei auttanut kuin ihmetellä paikallista viehätystä muovipusseihin. Nakhon thaissa myös kananmunat kuljetetaan muovipussissa, joka roikkuu mopon tai skootterin sarvista. Yhteen pussiin mahtuu kätevästi kymmeniä munia.

Dinner in a bag

Yksin Nakhon thaissa

Irenen aamukammassa piikit vähenevät huolestuttavan nopeasti. Reilun viikon kuluttua jään ihmettelemään maalaiselämää yksikseni. Onneksi melkein heti edessä on matka Bangkokiin, faijan vierailu ja kuukauden reissu ympäri Thaimaata. Vielä pitäisi keksiä, missä haluan käydä. Lokakuun alussa Thaimaahan lentävä isäni saa nauttia viikon verran neljän kuukauden matkaopaskurssin käyneen tyttären seurasta ja tarinoista.

Mutta sitten se marraskuu Nakhon thaissa hieman jännittää. Kuinka pitkiksi illat käyvät, kun guest housella ei ole iltapalaseuraa? Saanko itseäni aamuisin ylös sängystä, kun kukaan ei ole aamiaispöydässä odottamassa? Kenelle avaudun, kun kohtaan taas joitain kummallisuuksia asuntolalla? Kuka pelastaa minut sammakoiden hyökkäykseltä? Kuka pitää minut järjissäni, kun kaikki paikalliset tuntuvat menettäneen järkensä?

No, marraskuulle saattaa olla tiedossa ohjelmaa. Tanskasta saattaa tulla joitain lähetyssaarnaajia käymään. Se olisikin mielenkiintoista. En ole ennen tavannut lähetyssaarnaajia. Tosin ensi viikolla saatamme tutustua erääseen suomalaiseen lähetyssaarnaajaan, joka on paikkakunnalla käymässä. Saattaa myös käydä niin, että mitään ohjelmaa ei ole koko marraskuussa, tunteja perutaan elo-syyskuun malliin ja muumioidun omaan kammariini.

Team photo

LVI-rakentamisen alkeet thaimaalaisittain

Uima-altaan rakennuksen edistyminen on välillä kuin seuraisi jotain huonoa komediaa. Tuntuu siltä, että työmiehet tekevät kaiken väärin. Ainakin saksalaisen isännän mielestä, joka pyörii paidattomana ja punaisena ympäri pihaa puhkuen ja kiroillen saksaksi. Työmiehet ja työnjohtajat eivät tästä välitä – hymyilevät vain, eivätkä edes niin hämmentyneenä. Enemmin kasvoilta voi lukea sen, että kasvonsa suuttumalla menettänyttä herra tohtoria ei hirveästi enää arvosteta.

En oikein tiedä, ovatko nämä työmiehet ensimmäistä kertaa uima-allasta rakentamassa. Välillä tuntuu siltä. Tänään betoniauto tuli tuomaan kolmatta sementtikerrosta altaan pohjalle. Tie guest houselle on edelleen mutainen ja pehmeä, vaikka aurinko onkin ehtinyt sen suurilta osin kuivata. Kun betoniautoa yritettiin saada kääntymään pihaan, kuski onnistui ajamaan sen tien upottavalle osuudelle. Tietenkin sitä piti yrittää saada mudasta liikkeelle kaasupohjassa. Lopputulos: eturenkaat kaivoivat itselleen noin metrin syvyisen kuopan.

Sitten odoteltiinkin, että paikalle saatiin isompi rekka hinaushommiin. Betoniauto lähti liikkeelle hirveällä metelillä ja huoneestani kuulin, kun moottorin jyrinä loppui miesten huutoihin ja kovaan kolaukseen. Siinä meni portin pylväs. Auto saatiin kuitenkin pihaan niin, että sementit laskettiin altaan pohjalle ja aidan reunalla tunnin istuskelleet työmiehet pääsivät takaisin töihin.

Big cars and soft and muddy road are not a good combination

Olin menossa suihkuun ja huomasin, että vettä ei tule hanasta eikä suihkusta. Kun kävelin terassille kyselemään Ireneltä, mistäköhän syystä vesi taas on poikki, guest housen rouva huomasikin juuri thaiksi ja saksaksi, että pihan läpikulkeva vesiputki oli paljastunut betoniauton renkaan tekemän ojan pohjalta ja sieltä pulppusi vettä pihalle. Auto oli siis läksiäislahjaksi rikkonut vesiputken. Herr Doktor ilmestyi taas pihalle vihaisena puhkuen ”Alleskaput” ja käyttäen kirosanoja, jotka minäkin tajusin. Hän otti sitten sangon käteen ja alkoi siirtää vettä renkaan jäljen pohjalta viereiselle ruohikolle. Miksi, sitä en ymmärtänyt – oja täyttyi vedestä samaa vauhtia, kun herr Doktor vihoissaan lappoi vettä ruohikolle.

Someday this will be a pool

Parin tunnin kuluttua vesi saatiin virtaamaan meidänkin kylpyhuoneisiin. Ponnaripäinen työnjohtaja käväisi punaisella japanilaisella urheilullisella autollaan hakemassa lisää sinistä putkea, jota täällä käytetään kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Herr doktor ja ponnaripää ryhtyivät sitten kaivamaan maata ja eiköhän sieltä löytynyt joku putken nurkka, johon saatiin viritettyä uusi putki. Tohtori tosin poltti selkänsä pahemman kerran näissä hommissa.

Nakhon thain kirjakerhon kuulumisia – Nakhon thai Book Club, part two

Lukukinkerit jatkuvat. Olemme varmaankin lukeneet enemmän kirjoja viimeisten kuukausien aikana kuin keskimääräinen nakhonthailainen koko elämässään.

Keväällä totesin lukemaani suomenkielistä kirjallisuutta vaivaavan samankaltaisuuden: Saisio, Pulkkinen ja Hirvonen alkoivat muistuttaa toisiaan ja juonet menivät sekaisin. Huomasin aiemmin lukemieni kirjojen hahmojen sukeltavan ihan vääriin kirjoihin mukaan. Kertojien ja päähenkilöiden muistot ja kokemukset sekoittuivat toisiinsa. Hämmentyneenä olen huomannut myös täällä luettujen englanninkielisten pokkareiden muistuttavan toisiaan sisällöltään. Kirjoissa tuntuu toistuvan samat teemat: vanhemmuus, omien vanhempien etsintä, se, kuinka muistot eivät aina pidä paikkaansa, luopuminen ja kuinka läheisimpiäkään ihmisiä ei oikeasti tunne perinpohjaisesti.

The hand that first held mine oli kirja, josta pidin erityisen paljon. En tiedä, kuinka paljon vaikutti se, että toinen päähenkilöistä oli suomalainen Lontoossa asuva Elina. Kirja liikkui kahdessa eri aikakaudessa ja elämässä: 50- ja 60-luvun Lontoossa, jossa nuori nainen tekee journalistin uraa, sekä nykypäivässä, jossa Elina toipuu traumaattisesta synnytyksestä.

Muumikirjoja en ole syystä tai toisesta ennen lukenut. Ennen matkaan lähtöä päätin ostaa tuliaiseksi asuntolaan englanninkielisen käännöksen Muumipeikosta ja pyrstötähdestä. Kirjasta ei sitten ollutkaan täällä kovin paljoa iloa muille kuin minulle. Paikallisille kirjan kieli on turhan vaativaa. En usko, että asuntolan lapsista tai työntekijöistä yksikään jaksaisi yrittää kirjaa yhtä sivua pidemmälle. No, minä sen sijaan pidin kirjasta. Päätin, että voisin lukea muitakin Muumi-kirjoja. Mutta mitkä niistä olisivat parhaita, lähestulkoon aikuiselle ihmiselle sopivia?

Seuraavaksi lukulistalla oli vuorossa Game of Thrones – fantasiakirjasarjan ensimmäinen osa. 800:lla sivullaan se oli hyvä ottaa mukaan Bangkokiin matkalukemiseksi. Kirja oli nopealukuinen ja nyt olen ainakin lukenut kirjan ennen siitä tehdyn televisiosarjan katsomista. En ole vielä varma, jaksanko lukea sarjan muita osia.

The Great House olikin sitten haastavampi lukukokemus. Hitaan ja vaikean alun jälkeen se sai minut mukaansa ja lopulta päädyin pitämään kirjasta. Irene ei ollut aivan yhtä myyty. Kirja kertoi neljällä eri kertojaäänellä erilaisia tarinoita luopumisesta. En ollutkaan aiemmin lukenut yhtä selkeästi juutalaista kirjaa – kaikki kirjan hahmot olivat juutalaisia.

Humisevan harjun englanninkielinen painos oli aiemmin lukematta jäänyt klassikko. Kirja oli aivan erilainen kuin olin odottanut. Ehkä siksi minun on vaikea ymmärtää sitä, kuinka kirja on jaksanut viehättää lukijoita vuosikymmenestä toiseen. Nyt on nähtävästi tehty taas uusi elokuvaversiokin kirjasta. Kai kirja on aikoinaan ollut kielellisesti ja aiheensa osalta niin suuri edistysaskel, että siitä on muodostunut klassikko.

In English:

We’ve been reading like crazy…It’s too bad that there’s probably no use for the Nakhon thai’s biggest library of English pocket books after Irene returns to Finland and I start my backpacking journey around South-East Asia. My new favourite (of the books I’ve read here) is probably Maggie O’Farrells The hand that first held mine. The Great House by Nicole Krauss was also good, although not such an easy read.

Matkalla jostain jonnekin

 ”Pai nai” – yhtä yleinen tervehdys Thaimaassa kuin “kin khao leeo” eli oletko jo syönyt. Myös muoto ”Pai nai maa?” on käytössä. Sen kääntäminen onkin sitten vähän vaikeampaa. Englanniksi se kääntyy paikallisten suussa sujuvasti muotoon ”Where you go?”. Mutta tässä tapauksessa preesens ei ole aina se sopiva aikamuoto. Pai nai:lla voidaan tiedustella, mistä olen tulossa tai mihin olen menossa. Mahdollisesti myös, mitä olen tekemässä. Joskus tulkitsen sen (nähtävästi väärin) tarkoittamaan, mistä olemme kotoisin.

Kun huoltsikan viereisen ravintolan rouva siellä lauantaista lounasta syödessämme kysyi ”Pai nai”, vastasin ”Pratheet Finlään, kha” – eli Suomesta. No rouva olikin kysynyt nähtävästi meidän matkamme suuntaan (tämä olisi pitänyt minunkin tajuta – olimmehan huoltoasemalla eli selkeästi menossa johonkin) ja kysyi ”Nään?”, johon vastasin avaamalla silmäni kokoon ”tavallista suurempi”. Sitten rouva alkoi viittilöimään johonkin koillisen suuntaan, ja kertomaan, että sieltä nähtäväsi löytyisi tämä kylä, johon olemme matkalla. Meidän tulisi vain kääntyä vasempaan.

Koska Nakhon thaihin päästäksemme meidän oli käännyttävä oikealle, ja sinne olimme oikeasti matkalla, Irene sai 7-11-käynnin jälkeen tehtäväkseen varmistaa, että rouva ei huomaa, kun lähdemmekin väärään suuntaan. Muuten hän olisi luultavasti paikallisen vieraanvaraisuuden vaateiden mukaan lähettänyt peräämme jonkun mopoilijan, joka olisi sitten pakottanut meidät kääntymään ja ohjannut kädestä pitäen tähän minulle mysteeriksi jääneeseen kylään jossain koillisessa.

Suvaitsevaisuusjumppaa

Thaimaan kouluissa bambukepillä kurittaminen on edelleen yleinen rangaistusmuoto, vaikka se onkin ollut kiellettyä 2000-luvun alusta. Sattumien johdosta olen joutunut pohtimaan suhtautumistani asiaan. Suomalaisena en voi missään nimessä hyväksyä lasten fyysistä kurittamista. Mutta miten minun tulisi toimia ja ajatella maassa, jossa se on tavallinen ja melko hyväksytty osa kasvatusta?

Voinko arvostella paikallista kulttuuria omista lähtökohdistani? Jos päätän suvaita lasten kuritusta thaimaalaisittain tarkoittaako se, että sama suvaitsevaisuus ja saman ”linjauksen” noudattaminen johtaisi muidenkin kulttuureiden sellaisten piirteiden suvaitsemiseen, joita en oman arvomaailmani pohjalta voisi hyväksyä?

Ovatko omat eettiset ja moraaliset ohjenuorani toimivia vain omassa kulttuurissani? Voinko arvostella paikallista kulttuuria ulkopuolisena? Ja miten voisin väittää, että omat arvoni ovat parempia kuin muiden?

Näissä pohdinnoissani olen toistaiseksi päätynyt siihen, että vaikka en voikaan tiettyä kulttuurisia tapoja hyväksyä enkä aina ymmärtääkään, niin minun asemani ei myöskään oikeuta tapojen julkiseen paheksuntaan täällä Thaimaassa. En voi väittää, että omat tapamme olisivat paikallisia tapoja parempia. Kasvatukseen ja kurinpitoon liittyen en ole asiantuntija – paikallisen kulttuurin kehittyminen niiltä osin on pitkä prosessi ja siihen saavat ottaa osaa alan asiantuntijat. Jossain toisessa tilanteessa, toisessa kulttuurissa ja toisenlaisten tapojen ollessa kyseessä johtopäätökseni saattaisi olla erilainen.

Toisaalta omat eettiset periaatteeni ja arvoni ovat osa minua. Se, että ne eivät sovi aina yhteen paikallisten kanssa, on fakta, joka minun on pakko hyväksyä. Minun ei kuitenkaan tarvitse tuntea itseäni huonoksi ihmiseksi, huonoksi sopeutujaksi tai ahdasmieliseksi, jos en kaikkia paikallisia tapoja ole valmis hyväksymään. 

Makeaa mahan täydeltä - Thai delicacies

Jos Suomessa kulutetaan maailmanmestaruusmalliin kahvia ja jäätelöä, niin täällä kulutetaan sokeria. Sokeri ei kuulu pelkästään jälkiruokiin ja välipaloihin, sitä lapataan lusikkakaupalla myös ihan normiruokaan – nuudeleiden sekaan, keittoihin ja kastikkeisiin. Jälkiruoat ja välipalat ovatkin sitten asia erikseen. Ällömakeuden rajamaille osuvan maun lisäksi niistä löytyy yllättäviä makuyhdistelmiä. (Kiitos äiti muuten xylitolpurkasta. Sitä saa kyllä täältäkin, usko tai älä.)

Pavut ja maissi ovat thaimaalaisittain jälkiruoka-aineksia. Ensimmäisellä viikolla yllätyin, kun makean jugurtin joukosta löytyi papuja ja maisseja. Kun pääsin ensi kertaa maistamaan thaimaalaista jälkiruokabuffettia, en enää yllättynyt siitä, että kuppiin ladottiin kookosmaidon ja hyytelömäisten vihreiden ja vaaleiden paputahnakuutioiden lisäksi ruskeita papuja. Mansikka- ja suklaajäätelön rinnalla tällä kaupataan maissijäätelöä. Ja itse asiassa pavut ja maissit tuntuvat sopivan ihan hyvin näihin jälkiruokiin. Ainakin ne ovat sopiva sokeriton tasoittava elementti kaiken makean seassa. 

Green bean paste cubes, beans, sweet syrups and coconut milk

 Hedelmiä Thaimaassa on kaikenlaisia. Greipit ja guavat syödään paikallisittain suolan kanssa. Usein suolaan on sekoitettu myös chiliä ja jotain minulle tuntematonta ainesosaa, joka värjää suolan pinkiksi. Kun ensimmäisen kerran maistoin suolattua hedelmää, tuntui siltä, että lasillinen tequilaa jäi puuttumaan. Ateria ei siis ollut täydellinen. Nyt ne maistuvat jo ilman alkoholin kaipuuta.

Grapefruit ready-to-eat with a pack of chilied salt to dip the fruit in

Paikallisille makea maistuu myös ennen varsinaista ateriaa – usein alkupalaksi syödään jotain makeaa, kun odotellaan pääruoan saapumista. Pidän tästä anarkisesta suhtautumisesta ruokailujärjestykseen – miksi makean pitäisi olla aina se jälkiruoka?

Lounaan jälkeen tulee Irenen kanssa usein ostettua Nakhon thain kadunvarsimyyjiltä jotain hyvää. Suosikkini on tuore vohveli, jonka taikinaan on lisätty runsaasti kookoshiutaleita. Hyviä ovat myös jauhoissa, seesaminsiemenissä ja rasvassa paistetut banaanit, kookoshiutaleissa ja jauhoissa pyöritellyt friteeratut banaanit sekä seesaminsiemenillä päällystetyt, rasvaa tihkuvat munkkimaiset pikkupyörykät. Kaloreita nolla…ei todellakaan. Mutta sopivat hyvin oman fat camppini ruokalistaan.

Muitakin makeita vaihtoehtoja löytyisi: paikallisia crepejä, jotka paistetaan rapeiksi ja väliin sivellään ketsuppia ja sokeroitua, kuivattua, kiharaista porsaanlihaa, pienille taikinapaloille läntättyjä pehmeitä marenkipallukoita, banaaninlehtiin käärittyjä tahmaisia riisikakkuja pehmeällä banaanisydämellä, pinkkejä, vihreitä ja valkoisia sokeroituja kookosnauhoja…Ja jos kaipaa jotain länsimaisempaa toreilta ja ravintoloista löytyy khanom cakeja ja khanom cookieita eli kuivakakkuja ja hiekkamaisia voikeksejä. Tai sitten voi suunnistaa lähimmän 7-11:n pakastealtaalle ja ostaa lounaanhintaisen Magnum-puikon.

Soft merengue applied on a leafy small crepe

In English:

The thais do love their sugar. It is used on noodles, in soups, in coffee and ice tea – everything’s sweetened. Love for the sweet things and love for eating has created a wide palette of different sweet snacks. Thais include also corn and beans to the things you can eat with sugar e.g. in yoghurts or with ice cream. This was news to me. Fruit come in all sizes and colours and some e.g. grapefruit and guava are eaten with salt. In Nakhon thai you can buy dessert from street side vendors: deep-fried bananas coated with coconut, bananas fried with sesame seeds, greasy dough balls, crepes filled with dryed and sugared pork, cakes and cookies, to name a few.

The girl's making pan yen - cold bread. Ice, condensated milk, somekind of syrup and an oreo cookie mixed into a very icy ice cream and topped with bits of dryed, sugared and buttered toast.

Siivouspäivä ja kirjeiden lukua

Sunnuntaisin noin kello 10 toistuvat siivouspäivät ovat luoneet rakennetta ja järjestystä viikkoihimme. Varsinkin niinä viikonloppuina, jotka olemme viettäneet lähestulkoon yksinomaan guest housella, siivous on ollut koko sunnuntain kohokohta (lauantain kohokohtana on ollut lounas tai illaksi ostetut breezerit ja pad thai). Tänä sunnuntaina olimme hurjia ja rikoimme rutiinia siivoamalla ensin alakerran keittiön. Irenen pesi kylpyhuoneen, jota ei siis käytetä kuin mutaisten sandaalien ja kumisaappaiden puhdistamiseen ja tiskiveden juoksuttamiseen ulos talosta. Minä lakaisin ja moppasin keittiö-olohuoneen lattiat.

Yläkerrassa homma on hikisempää. Ensin Irene kantaa siivousvälineet omaan huoneeseensa ja minä aloitan oman huoneeni siivouksen pölyjen pyyhkimisellä. Eipä niitä yleensä viikossa hirveästi ole ehtinyt muodostua. Sitten odottelen, että lattiaharja vapautuu käyttööni, laitan kattotuulettimen pois päältä ja lakaisen seinien vierelle ja sängyn alle kertyneet jingjojen kakat ja pölykoirat ulos ovesta ja parvekkeen kaiteiden välistä pihalle.

Lakaisun jälkeen onkin sitten moppauksen vuoro. Lattia tulee vedestä liukkaaksi ja yritän pitää tasapainoni siirtyessäni kylppärin kimppuun. Muurahaiset ovat pysyneet onneksi ilman Baygoniakin pois lavuaarista viimeiset kuukaudet. Ehkä syynä on käyttämämme pesuaine, joka irrottaa oranssin värin siivoushanskoista ja jättää mustat renkaat keittiön tiskialtaaseen. En usko, että tulen enää ikinä asumaan yhtä siististi kuin täällä. Enkä ole varmasti asunutkaan.

Drowned rice fields before it gets dark

Nyt maanantaina asuntolan pöydällä minua odotti kaksi kirjettä. Siis ihan käsin kirjoitettua ja Suomesta postitettua kirjettä. En halunnut lukea kirjeitä vielä asuntolalla, joten minun piti odottaa opetuksen ajan (sormeilin kyllä kirjeitä repussani ja avasinkin ne kuulakärkikynän avulla sekä kurkkasin sisään).

Tunnin jälkeen ajoimme Rim Naan lounaalle ja kirjeet saivat edelleen odottaa sopivaa lukuhetkeä. Prayoon tilasi ruoaksi yam khaita (salaatti paistetusta kananmunasta), tom yam gaita (kana tom yamia), muu thoodia (porsaanjauhelihasta tehtyjä lihapullia) sekä gai phad mamuangia (paistettua kanaa cashewpähkinöillä). Ruokaa oli paljon, joten sen saamisessa ja syömisessä kesti hetki. 

Kävimme ostamassa hedelmiä ja leipää, palasimme asuntolalle, kävelimme guest houselle, puhdistimme kumisaappaat, keitimme kahvit ja sitten oli viimein aika kiivetä portaat ylös omaan huoneeseen, istahtaa sängylle ja keskittyä kirjeisiin. Vaihdoin kotivaatteet, kasasin tyynyt selän taakse ja valitsin Irenen MP3-soittimesta sopivaa taustamusiikkia (Feistia ja Nouvelle Vagueta). Kirjeet olivat odotuksensa ansainneet. Kiitos niistä.

Me with some of my students in the school. I still have a hard time believing that my hair is red even when it's over 6 months since my last visit to the hairdresser's.

Ei niin Fast and Furious

Tällä viikolla olemme olleet Irenen kanssa iltaisin aika surkea näky, kun olemme pimeässä ja sateessa taapertaneet kumisaappaissamme sateenvarjojen alle asuntolaan huomataksemme, että meillä ei olekaan opetusta. Paikalliseen tapaan kun ei kuulu kertoa etukäteen, jos asuntolassa onkin jotain muuta ohjelmaa, eikä ammattitaitoista englannin opetustamme tarvita.

Irene on saanut saapastella myös lounasaikaan koko pitkän hiekkatien (n. 500 metriä) isolle tielle saakka, koska en uskalla ajaa mopolla liukasta tietä, jos olemme molemmat kyydissä (kun mopotaksi ilmoitti Bangkokissa minun kiivettyä kyytiin ”You so heavy”, viimeisetkin epäluulot siitä, että olisin ehkä keventynyt thai-dietillä, katosivat). Kahden keijukaisen alla mopon kuorman painopiste nousee turhan ylös ja tasapainon pitäminen vaikeutuu – näin olen päätellyt lukiofysiikallani. Irenen päivittäinen kävely tarkoittaa siis hänen päivittäisen kävelymäärään moninkertaistumista. Minulle riittää edelleen asuntolalle ja sieltä pois kävely kerran tai kaksi päivässä – siitä tulee noin 200 metrin lenkki.

Asuntolalta guest houselle asti rakas kärrypolkumme on aika surkeassa kunnossa. Tekee mieli pyytää äitiä apuun, kun on ajanut mopon keskelle tietä ja huomaa olevansa keskellä upottavaa ja pehmeää ruskeaa liejua, jossa tasapainon säilyttäminen on äärimmäisen hankalaa. Vaihde on vaihdettava vasemmalla jalalla ykköselle ja kun oikealla jalalla hakee maasta tasapainoa, muta pursuaa varvassandaaleihin ja varpaiden väliin. Eteenpäin ei uskaltaisi jatkaa, mutta taaksepäinkään ei voi palata.

Sateen kastelema kärrypolku

Mopon kääntäminen tietäisi varmaa kaatumista ja mutakylpyä. Kääntäminen vaatii kuivallakin maalla jalkalihaksia ja ponnisteluja – liukas mutainen maa ei ole optimialusta mopon työntämiselle eteen- ja taaksepäin jaloilla maasta voimaa ponnistaen. Luultavasti lopputulos tällaisesta toiminnasta olisi mopon etuosaan tumahtava nenä ja käynti plastiikkakirurgilla. Kasvojen parantelu veitsellä on onneksi halpaa näillä main. Lähin vastaanotto löytyisi Phitsanulokista. Kampaajamme osasi jo tätä tohtoria suositellakin.

Ainoa vaihtoehto on siis hengittää sisään, kerätä rohkeutensa ja kaasuttaa eteenpäin. Näin kai se elämässä yleensäkin on. Taaksepäin on turha haikailla, rohkeasti eteenpäin, vaikka riskinä onkin mopon alle jääminen, itsensä nolaaminen ja ikuiset traumat.

Terveisiä työmaalta – News from a construction site

Elokuun puolessa välissä guest housen omistajarouva palasi puoleksi vuodeksi Thaimaahan saksalaisen miehensä kanssa. Herra oli jäänyt eläkkeelle, joten nyt heillä olisi mahdollisuus viettää enemmän aikaa täällä Nakhon thaissa. Rouvan saapumista edelsi parin viikon kuuraus- ja siistimisoperaatio guest housen huoneissa ja ympäristössä. Siivoustyöt toistettiin kahta tehokkaammin rouvan viimein saavuttua. Koko suku oli hälytetty kuuraamaan ja karsimaan ja osa siivoustöistä toistettiin nähtävästi varmuuden vuoksi useampaan otteeseen.

Myöskään guest housen lemmikit eivät saaneet olla rauhassa. Bangkokissa ollessani pieni koiranpentu hävisi (toivon, että johonkin parempaan kotiin) ja sieltä palatessani en ollut tunnistaa Turrea, joka oli parturoitu. Ireneltä kuulin syyn Turren resuiseen ulkomuotoon: edellisellä vierailullaan saksalaisherra oli ajanut Turren yli. Jotenkin Turre oli tästä kuitenkin selvinnyt, tosin toista silmää köyhempänä, mikä paljastui, kun Turren turkkireuhkaa oli hieman siistitty.

Pian valkoinen kani häkkeineen nostettiin pick upin lavalle ja ajettiin jonnekin. Lopulta jouduimme luopumaan Turrestakin. Ennen Laosin matkaamme Turre alkoi voida silminnähden pahoin eikä jaksanut enää kuin maata varjossa. Sen korinat ja sappinesteyökkäykset enteilivät pahaa ja palatessamme reissultamme Turre oli onneksi päässyt kärsimyksistään. Nyt pihapiirissä ei siis ole enää yhtään lemmikkiä.

Puppy and mother back when they were still together

Sen sijaan aamujamme sulostuttaa kello kahdeksan aikaan pihaan kurvaavat kymmenisen työmiestä. Kuulimme viime perjantaina ihmeteltyämme Sathiyalle pihaan ilmestynyttä miesremmiä, että saksalaisherra haluaa rakentaa itselleen uima-altaan. Perjantain aikana miehet olivat saaneet pihakiveykseen n. 4 x 8 metrin kokoisen aukon, jota kaivamaan pihaan jyristeli lauantaina kaivinkone. Viikonlopun vietimme seuraten kuopan syvenemistä ja viereisen mutavuoren kasvamista. Maaseudun rauha oli enää muisto vain, kun kaivurin lisäksi kuormuri ja betoniauto kurvailivat kovaäänisesti pihassa. Kärrypolku asuntolalle on painavien autojen ja öisten sateiden pehmentämä liejuinen luistinrata, jota mopolla ajaessa saa olla kaikki ajotaidot käytössä.

Monster in the yard

Yritän nyt ottaa positiivisesti työmiehiltä saamani pitkät katseet ja tuijottelut. Joidenkin vuosien kuluttua muutun kuitenkin näkymättömäksi. Hieman nihkeältä kuitenkin tuntuu tällainen huomiointi, koska ehdin jo tottua siihen, että täällä voi olla rauhassa.

Rakennustyömaalla eloa on tiedossa nyt ainakin syyskuun loppuun ja lokakuisen loman alkuun. Marraskuussa Nakhon thaihin palatessani uima-altaan pitäisi olla valmis. Thaimaalaiseen tapaan ei kuulu aikataulujen tarkka noudattaminen ja olemme olleetkin ihmeissämme rakennustöiden rivakasta alusta. Jos työt jatkuvat samaa tahtia, niin voi hyvinkin olla, että pääsen vielä marraskuussa testaamaan uima-allasta. Ellei se sitten ole saksalaisherran yksityisaluetta.

You could make a huge mud castle from this thing

In English:

The owner of the guest house returned to Nakhon thai with her German husband while I was in Bangkok. Before and after the arrival the guest house was full of people scrubbing, cleaning and cutting the place to make it as good as new.

Arrival of the owners meant also disappearance of all the pets. The cute puppy disappeared, hopefully to a good family. I hate to think that the awful sounds I wake up to each night would be the puppy trying to find its way back here (probably just frogs yelling). The white rabbit was loaded on the trunk of a pickup and shipped away. And lastly, we had to say goodbye to Turre, who had been seemingly sick for some time. Before we left for Laos it was just laying around in shade with its one eye closed (other one had been removed when it was hit by a car we found out) and throwing up. When we returned she was nowhere to be found.

I hope this cutie's got a good home

Last Friday we were surprised by a ten or so workmen who drove to guest house yard. Within a day they had removed bricks from a 4x8 meters area in the yard and on Saturday all kinds of vehicles making loud noises arrived and started digging a huge hole. The German wants to build him a swimming pool! So the rest of the September we are living in the middle of a construction project. Hopefully when I come back to Nakhon thai after October’s holiday, I will be able to take a dip in the brand new pool…

I think there's cement in the bottom of the hole. Mixed with rain water.

Nong Khain kautta kotiin

Viikko sitten keskiviikkona palasimme takaisin Thaimaahan. Vietimme yhden yön Mekongin toisella puolella Nong Khaissa, joka on viehättävä rantakaupunki. Toki siellä ei ole hiekkarantaa vaan parin kilometrin mittainen rantakatu, joka toi mieleeni etelä-Englannin rantakaupungit. Nong Khaissa yövyimme Mut Mee guest housessa ilmastoidussa huoneessa (800 bahtia). Huoneissa valinnan varaa olisi ollut enemmänkin, myöhemmillä reissuilla pitänee valmistautua säästökuuriin, yhteisvessoihin ja tuulettimiin ilmastoinnin sijaan. Onnistuimme taas valitsemaan kaupungin suosituimman paikan – illalla rannan ravintolat olivat toinen toistaan tyhjempiä, mutta Mut Meessä ei ollut enää kuin muutama vapaa huone.

Nong Khai side of Mekong - Frindship Bridge somewhere in the horizon

Nong Khai Senior Citizen Taiji Club

Meillä ei ollut aavistustakaan Udonista Nakhon thaihin kulkevien bussien aikatauluista, joten lähdimme mahdollisimman aikaisin Nong Khain linja-autoasemalle. Guest housen kulman takana kanavartaat grilliin jättänyt tuktuk-kuski/kadunvarsiravintoloitsija kyyditsi meidät dösärille jo ennen kello seitsemää ja bussi Udoniin oli sopivasti lähdössä (se jäi tietenkin odottamaan meitä, kun huomasi tuktukin tulevan asemalle). Udon Thanissa aikataulut selvisivät thain ja englannin kielien sekoituksella ja saimme liput yhdeksältä aamulla lähtevään bussiin.

Water level was high

Long boat from Laos

Bussi ei ollut nähnytkään sitä ykkösluokkaa, jossa matkustin Bangkokiin, vaikka sen nokassa komeilikin ykkönen ja jopa ruoka (muovikuplaan pakattu custard cake) kuului hintaan. Ilmastointi hönkäili laiskasti, penkit olivat kokeneet kovia, jalat mahtuivat lähinnä käytävälle ja istuimet olivat mukavasti muovia, joten takapuoli ja selkä olivat litimärkiä seuraavat kuusi tuntia. Loein jälkeen alkanut vuorten ylitys oli tahtojen taisto bussin moottorin ja kuskin välillä. Välillä piti ottaa useamman mutkan verran takapakkia, hengittää sisään ja kokeilla uudelleen, jos bussi vaikka pääsisi kipuamaan rinteitä ylös eikä alaspäin. Kaikesta huolimatta selvisimme takaisin kämpille ja nyt passissa komeilee oleskelulupa viisumin muodossa 28.10 saakka.

Sun setting over Mekong

Vientiane, ripaus Ranskaa ja kauhallinen kommunismia - Visas from Vientiane

Laosin menneisyys Ranskan siirtomaana on edelleen yllättävän näkyvää Vientianessa. Kyltit, talojen ja katujen nimet ovat thai-kieltä ja –kirjoitusta muistuttavan laon lisäksi ranskaksi kirjoitettuja. Kahviloita, joissa tarjoillaan kakkuja ja croisantteja, on keskustassa joka kadunkulmassa. Rakennukset ovat matalia ja niistä suuri osa on juuri sellaisia kuin ajattelin Indokiinan talojen olevan Marguerite Duras’n kirjoissa. Samalla ne muistuttavat minua Ilmestyskirja.Nyt Reduxin kohtauksesta ranskalaisten kumiplantaasin luona. Katujen varsilla myydään täytettyjä patonkeja. Expaatit pistävät silmään katukuvassa ja erottuvat reppureissaajista suorilla housuilla ja kauluspaidoilla, kädessä kannettavilla kansioilla, siisteillä hameilla ja lao-vaimoilla. Nykyisyyden kommunistisesta valtiosta muistuttavat muutamat neuvostoliittolaisen lahjoituksen oloiset betonilaatikot, vihreiden pakettiautojen lavalla rivissä istuvat ruskeisiin univormuihin pukeutuneet miehet ja naiset sekä liikuttavan yleinen naisten työ- ja kouluasu: perinteinen laolainen silkkihame. Tällaista kantoi noin 80 prosenttia vastaantulevista paikallisista naisista.

An abandoned house next to US embassy in Vientiane

Mekong

Thaimaassa ja Laosissa on tullut hieman lipsuttua kahvittomuudesta. Bangkokissa tein kuten paikalliset ja join kondensoidulla maidolla makeutettuja, litran muovituoppiin jäiden kera ahdettuja kahveja. Laosissa pysyin myös tiukasti kylmän kahvin linjalla. Siellä kahvi tosin oli vielä astetta vahvempaa kuin Thaimaassa. Molemmat maat ovat kyllä ehdottomasti kahvinjuojamaita, joilla on omat erilaiset kahvikulttuurinsa.

Ice coffee in Vientiane

Preparing of ice coffee in Nong Khai

Heräsimme aikaisin maanantaiaamuna ja ajelimme tuktukilla Thaimaan suurlähetystölle. Siellä aamupäivä on varattu viisumihakemusten vastaanottamiselle ja iltapäivä valmiiden viisumien hakemiselle. Olimme alle puolisentuntia ovien avaamisen jälkeen jonossa: jonotusnumerot 74 ja 75 – käsittelyssä oli numerotaulun mukaan numero 16. Seurasi siis pari tuntia odottelua ja lukemista. Lopputulos oli, että emme saaneet toivomaamme non-immigrant-viisumia kolmeksi kuukaudeksi – papereita puuttui. Haimme siis seuraavana iltapäivänä meille myönnetyt kahden kuukauden turistiviisumit. Tunnetta siitä, että Vientiane on aika pieni kaupunki, edesauttoi se, että törmäsimme jatkuvasti samoihin viisumijonosta, ravintoloista tai kahviloista tuttuihin farangeihin.

Kun hakemukset olivat sisällä, kävimme Sala Inpengissa (25 USD/yö) hakemassa kimpsumme ja kampsumme ja kirjauduimme kulman takana sijaitsevaan Khamvongsaan (32 USD/yö). Korttelin toiselta puolelta löytyi automaatti ja hetkessä olin kip-miljonääri. Laosin kip on yksi niitä valuuttoja, joista voisi helposti ottaa kolme nollaa perästä pois. Pullistelevine rahavöineni marssin Irenen kanssa Morning Marketille ja/eli Talat Saolle ostoksille. Kun olin Bangkokissa oppinut ostosten teon makuun, täällä oli jo paljon helpompi tuhlailla rahaa ja tinkiä käsitöistä, joista osa oli täysin samaa tavaraa kuin Chatuchakilla.

Our twin room in Hôtel Khamvongsa

Sekä Irene että minä olemme lukeneet täällä Colin Cotterillin Dr.Siri dekkareita Vientianessa asuvasta kuolinsyyntutkijasta. Ne antoivatkin uuden ulottuvuuden kaupunkiin – Mme Dengin nuudelikauppaa emme löytäneet (kirjat sijoittuvat 70-luvulle, joten se lienee purettu jo ajat sitten) mutta Mahosotin sairaalan ohi ajoimme useampaan otteeseen tuktukin kyydissä ja Wat Si Saketkin löytyi – sen sisälle pääsen tosin vasta seuraavalla Vientianen reissulla, sillä nyt emme olleet temppelituulella.

A monk at Wat Si Saket

Vientianen kakkosillan ravintolaksi valikoitu myös lounarin suositus: intialaista ruokaa tarjonnut Nazim Mekong-joen rannalla. Ruoka oli hyvää ja erilainen mausteisuus oli yllättävän piristävää. Sain myös pitkästä aikaa maistella rakastamaani etelä-intialaista herkkua, dosaita. Vasta kolmantena ja viimeisenä iltana kävimme syömässä laoslaista ruokaa, joka oli jo Nakhon thaistakin tuttua. Se oli hyvää, maustettua, ehkä aavistuksen kevyempää kuin thairuoka, mutta suhtsamanlaista kuin pohjois- ja koillis-thaimaalainen (eli isaanlainen) sapuska.

Lao food: spring rolls

In English: As our visas were expiring in the end of August, we needed to get them renewed. After a visit to Philok’s immigration proved unsuccessful for the renewal we decided to go over the border and to Vientiane for a couple of days to get either a new non-immigration visa for 3 months or a tourist visa for 2 months. We ended up staying three nights in Vientiane, in nice guest houses: Auberge Sala Inpeng and Hôtel Khamvongsa, both recommended in Tripadvisor.

Vientiane was a small and relaxed city. There was some tourists, enough to fill both of our guest houses, but too few to fill any of the numerous restaurants by the Mekong river or the European style cafes in the “old” city. Some of the buildings were memories from the colonial period, some were cement colosseums not unlike buildings in Moscow.

Vientiane people exercising in the park between Mekong and the city

On Monday morning we waited for two hours to hand in our visa applications and on Tuesday afternoon we queued again – now for the passports with the visas. On Wednesday we left for the Thai-Lao friendship bridge and crossed it to Nong Khai – a small and pretty coastal town in northeast Thailand. There we spent a night in guest house Mut Mee. Finally we took a bus back to Nakhon thai: first one hour from Nong Khai to Udon Thani and from there 6 hours and over the mountains in a sweaty and hot 1^st class bus.