Ei niin Fast and Furious

Tällä viikolla olemme olleet Irenen kanssa iltaisin aika surkea näky, kun olemme pimeässä ja sateessa taapertaneet kumisaappaissamme sateenvarjojen alle asuntolaan huomataksemme, että meillä ei olekaan opetusta. Paikalliseen tapaan kun ei kuulu kertoa etukäteen, jos asuntolassa onkin jotain muuta ohjelmaa, eikä ammattitaitoista englannin opetustamme tarvita.

Irene on saanut saapastella myös lounasaikaan koko pitkän hiekkatien (n. 500 metriä) isolle tielle saakka, koska en uskalla ajaa mopolla liukasta tietä, jos olemme molemmat kyydissä (kun mopotaksi ilmoitti Bangkokissa minun kiivettyä kyytiin ”You so heavy”, viimeisetkin epäluulot siitä, että olisin ehkä keventynyt thai-dietillä, katosivat). Kahden keijukaisen alla mopon kuorman painopiste nousee turhan ylös ja tasapainon pitäminen vaikeutuu – näin olen päätellyt lukiofysiikallani. Irenen päivittäinen kävely tarkoittaa siis hänen päivittäisen kävelymäärään moninkertaistumista. Minulle riittää edelleen asuntolalle ja sieltä pois kävely kerran tai kaksi päivässä – siitä tulee noin 200 metrin lenkki.

Asuntolalta guest houselle asti rakas kärrypolkumme on aika surkeassa kunnossa. Tekee mieli pyytää äitiä apuun, kun on ajanut mopon keskelle tietä ja huomaa olevansa keskellä upottavaa ja pehmeää ruskeaa liejua, jossa tasapainon säilyttäminen on äärimmäisen hankalaa. Vaihde on vaihdettava vasemmalla jalalla ykköselle ja kun oikealla jalalla hakee maasta tasapainoa, muta pursuaa varvassandaaleihin ja varpaiden väliin. Eteenpäin ei uskaltaisi jatkaa, mutta taaksepäinkään ei voi palata.

Sateen kastelema kärrypolku

Mopon kääntäminen tietäisi varmaa kaatumista ja mutakylpyä. Kääntäminen vaatii kuivallakin maalla jalkalihaksia ja ponnisteluja – liukas mutainen maa ei ole optimialusta mopon työntämiselle eteen- ja taaksepäin jaloilla maasta voimaa ponnistaen. Luultavasti lopputulos tällaisesta toiminnasta olisi mopon etuosaan tumahtava nenä ja käynti plastiikkakirurgilla. Kasvojen parantelu veitsellä on onneksi halpaa näillä main. Lähin vastaanotto löytyisi Phitsanulokista. Kampaajamme osasi jo tätä tohtoria suositellakin.

Ainoa vaihtoehto on siis hengittää sisään, kerätä rohkeutensa ja kaasuttaa eteenpäin. Näin kai se elämässä yleensäkin on. Taaksepäin on turha haikailla, rohkeasti eteenpäin, vaikka riskinä onkin mopon alle jääminen, itsensä nolaaminen ja ikuiset traumat.