Phu Hin Rong Kla – kommunistien piilopaikasta kansallispuistoksi

Meille oli sanottu alkuviikosta, että torstaina olisi edessä matka vuoristoon. Paikalliseen ennalta-arvaamattomuuteen ja asioiden varmaan epävarmuuteen tottuneina, emme olleet uskoa korviamme, kun kuulimme Prayoonin huhuilevan meitä kymmenen aikaan torstaiaamuna oviemme takana. Koska mitään soittoa tai ilmoitusta siitä, että reissu oikeasti olisi toteutumassa, ei ollut tullut, olimme jo valmistautuneet taas yhteen pitkään päivään guest housessa. Prayoonilta saimme tietää, että torstain ohjelmana olisikin vierailu Phu Hin Rong Klan kansallispuistoon parinkymmenen kilometrin päähän majapaikastamme.

Kansallispuisto sijoittuu kolmen eri provinssin alueelle. Ajomatka Nakhonthain puoleisesta puiston sisäänkäynnistä Petchabunin puolelle kesti reilun tunnin. Tie oli paikkapaikoin sadeveden ja kasvillisuuden kuopittama ja Prayoon sai ajaa hyvin varovasti, etteivät pickupin renkaat vahingoittuisi. Wikipedian mukaan puiston metsissä asustaa tiikereitä, karhuja ja apinoita – mitään villieläimiä ei meidän vastaamme tullut, koska pysyttelimme koko ajan autotien läheisyydessä.

Sisäänpääsy puistoon olisi maksanut parisataa bahtia per farang – me luistimme maksusta, kun Sathiya sujuvasti valehteli portinvartijalle ja sanoi, että hän on seurueineen matkalla kotiinsa. Kiivettyämme autolla jonkin aikaa mutkittelevaa tietä vuoren rinnettä ylös, korvien lukkiuduttua ja avauduttua, saavuimme ensimmäiselle pysähdyspaikallemme – tyhjälle parkkipaikalle, jota reunusti kymmenmetrinen katoksella suojattu myyntitiskirivistö. Yksinäinen hmong-nainen oli levittänyt muutamia housuja ja pipoja parin metrin pätkälle tiskiä.

Meidät oli neuvottu pukeutumaan pitkiin housuihin ja umpikenkiin. Olin siis sitonut lenkkarit jalkoihin toista kertaa neljän kuukauden aikana. Liukastelimme märkää kalliota pitkin jonossa kohti Lan Hin Teakia: kalliomuodostelmaa, jota syvät rotkot lävistivät. Kapeiden rotkojen yli piti joskus hypellä, usein kuitenkin ylitystä varten oli rakennettu puinen silta. Maan uumenista kuului valuvan veden pauhu. Kallio oli täynnä pieniä kivikumpuja, joita pitkin hyppelimme eteenpäin. Irene ja minä etenimme hyvin varovaisesti: kun saavutimme vuoren rinteen reunaman, joka oli tavoitteenamme, aikaa oli kulunut jo melkein tunnin verran. Edessämme avautui jyrkkä pudotus ja sen takana pilvien peittämä Nakhon thai.

Lan Hin Taek in Phu Hin Rong Kla

You could hear water running somewhere deep inside the crevices

Selviydyttyämme takaisin autolle, alkoi päivän ensimmäinen sadekuuro. Aikamme kuluksi teimme yksinäisen hmong-myyjättären onnelliseksi ostoksillamme. Kello oli yli kahdentoista, joten oli lounasaika. Ajoimme kansallispuiston resortin ravintoloille. Sathiya ja Prayoon tilasivat pöydän täyteen ruokaa. Ilma oli viileä, vain reilut 20 astetta. Ilmassa tuoksui paikalliset männyt. Keuhkot raikastuivat ja puhdistuivat, kun hengitin ne täyteen hapekasta ilmaa. Sumu nousi pitkin vuoren rinteitä.

Nakhon thai

Phu Hin Rong Klan rinteillä toimi Thaimaan kommunistisen puolueen ja sen sotilaallisen siiven päämaja vuodesta 1967 vuoteen 1982. Sijaintia oli helppo puolustaa eikä 70-luvun puolesta välistä kommunistisen Pathet Lao puolueen hallinnassa olleen Laosin rajalle ole kuin muutaman kymmenen kilometrin matka. Thaimaan asevoimat yrittivät huonolla menestyksellä saada aluetta hallintaansa useita vuosia.

Phu Hin Rong Klan metsien väkimäärä kasvoi ennestään vuonna 1976 kun Thaimaata ravistelleiden opiskelija- ja työläismellakoiden jälkimainingeissa monet kommunistien nimissä taistelleet yliopisto-opiskelijat pakenivat vuoristoon. Vuorille perustettiin sairaala, jossa harjoitettiin länsimäistä ja kiinalaista lääketiedettä, sekä koulutuskeskus ja väkimäärä nousi neljään tuhanteen. 80-luvun alussa Thai-armeija yritti taas voimakeinoin saada vuoristoa hallintaansa, mutta vasta vuonna 1982, kun Thaimaan hallitus mitätöi vuorille vuoden -76 mellakoiden seurauksena paenneiden opiskelijoiden rikokset, vuoriston kommunistinen liike kukistui.

Communists' political school's huts

Me käväisimme nopeasti tutustumassa kommunistien koulutuskeskuksesta jäljelle jääneisiin puumajoihin. Lyhyen pysähdyksen jälkeen matka jatkui kohti puiston toista sisäänkäyntiä. Siellä nousimme autolla hmong-asumusten läpi 1768 metrissä olleelle uudenoloiselle näköalapaikalle. Meillä oli kuitenkin huono tuuri: toinen puoli laaksosta oli kokonaan pilven peitosta ja toisellakin puolella pilvi kohosi ylös rinnettä peittäen pienviljelijöiden pellot ja saavuttaen nopeasti näköalatasanteen.

Clouds creeping upwards

Not much of a view this time

Matkalla takaisin kotiin vierailimme vielä kansallispuistossa sijaitsevassa hmong-kylässä, josta usea asuntolan lapsista on kotoisin. Tapasimme yhden perheen, jonka kolmella kotona asuvalla pikkupojalla oli samanlaiset lemmikkilelut, joita asuntolassakin on näkynyt: viisisenttiset koppakuoriaisen sukulaiset (bäng bängit), joiden sarvien ympäri oli sidottu narut. Prayoon kävi juttelemassa yhden asuntolan pojan isän kanssa. Tämä herra oli sokeutunut aikoinaan kansallispuistossa käydyissä kommunistien ja thaiarmeijan välisissä taisteluissa. Hmongeja taisteli tuolloin sekä kommunistien että armeijan riveissä.

There was a mountain behind the trees

A hmong man in traditional suit

These boys had new toys (or pets) for them

The "bangbang" that Sathiya bought

On of the three or four streets that made the Hmong village in Phu Hin Rong  Kla

Paluumatka takaisin alkoi kuuden jälkeen, kun pimeä alkoi peittää maisemia. Tumman harmaa, tiivis pilvikatto päästi vielä jonkin verran valoa läpi. Siellä täällä taivaassa oli korallinpunaisia ja vaaleansinisiä repeämiä, joiden takana tiesi auringon laskevan. Kirkkaat vihreät sävyt muuttuivat hämärän tullen violetilla, vihreällä tai sinisellä sävytetyksi harmaaksi. Puiden ja talojen ääriviivat kuitenkin erottuivat ja peltojen poimuissa uiskenteli usvan riekaleita. Peltoteitä päätietä kohti ajavien tummien autojen valokiilat piirtyivät pitkinä metristen riisinvarsien ylle.

Kun kuulin Sathiyan ja Prayoonin puhuvan keskenään ruoasta, toivoimme molemmat Irenen kanssa, että enää ei tarvitsisi syödä illallistakin meidät edelleen täyttäneen lounaan lisäksi. Niin kuitenkin kävi, että muutamaa kilometriä ennen guest housea auto ajettiin tien varteen ja istuimme vielä kertaalleen alas syömään illallista: keittoa, salaattia ja paistettua riisiä. Vatsat täynnä ja väsyneinä meidät viimein palautettiin kämpille.