Lämpöä Kambodzhasta

Don Det on vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Kambodzhan rajasta. Me ostimme saarelta liput Phnom Penhiin ($ 25). Lähdimme saarelta aamukahdeksalta ja matkatoimiston mukaan perillä meidän olisi tullut olla kuuden jälkeen illalla. Pääsimme heti kokemaan kambodzhalaista bussimatkailua: olimme perillä yhdeksän aikaan. Täällä jokaiseen matkatoimiston tai opaskirjan matkankestoarvioon kannattaa lisätä 2-3 tuntia, niin ollaan lähempänä todellista matka-aikaa.

Päätimme maksaa matkatoimistolle myös viisuminhankinnasta rajanylityksen yhteydessä. Hintaa rajan ylittämiselle ja viisumille ilman matkatoimistoa olisi tullut 28 dollaria, toimistolle maksoimme 30 dollaria ja säästimme itseltämme jonottamisen vaivan. Rajalla odoteltiin kuitenkin reilu tunti ennen kuin kaikki kahden bussin rajanylittäjät olivat saaneet viisuminsa ja leimansa.

Phnom Penhissä meitä tervehti bussipysäkillä heti lauma innokkaita tuktuk-kuskeja. Täällä kuskit tulevat vielä enemmän iholle kuin Laosissa. Thaimaassa saa Khao San Roadia lukuun ottamatta olla hyvin rauhassa verrattuna täkäläiseen meininkiin. Päästyämme hotellille (Spring Guest House, jossa huoneemme ilmastoinnilla maksoi $10) huomasimme myös toisen asian: täällä tinkiminen on parempi aloittaa kolmasosasta ensin tarjotusta hinnasta. Paras tinkimistaktiikka tuntuu olevan se, että hintaa kysyttyään lähtee pois. Hinta putoaa heti. Joka kerta, kun sen jälkeen kieltäytyy, hinta putoaa dollarilla. Parhaimman tuktuk-hinnan saimme, kun ilmoitin moneen kertaan, että kävelen mieluummin.

Royal Palace, Phnom Penh

Phnom Penhissä vietimme puolikkaan päivän ennen kuin jatkoimme bussilla Sihanoukvilleen. Eteläistä tieverkkoa on kunnostettu ja matka bussissa oli miellyttävämpi kuin rajalta pääkaupunkiin. Sihanoukvillestä löytyy etenkin venäläisten sijoittajien perustamia resort- ja hotelliprojekteja ja venäläisiä turistejakin tuntui olevan siellä vähintään yhtä tiheässä kuin Kanchanaburissa Thaimaassa Erawanin putouksilla.

Tähän saakka paras paikallinen ateria oli Phnom Penissä katuravintolassa aamiaiseksi ostamamme grillattu kana ja riisi, jonka seurana tarjoiltiin kylmä teetä sekä paikallista kurkkusalaattia. Se taisi olla myös halvin ateria, jota olemme syöneet. Ravintola oli kadulla Royal Palacen muurien kyljessä.

Royal Palace oli kokoelma temppeleitä. Kaikki oli kunnostettu kiiltäväksi. Mikään ei ollut mitenkään ihmeellisen upeaa. Aasialaisia turisteja oli paljon. Kuninkaalliselta palatsilta kävelimme Tonle Sap joen rantaan rantabulevardille innokkaita tuktuk-kuskeja väistellen. Rannasta löytyy hienoja hotelleja ja ravintoloita. Niitä katsellessa on vaikea uskoa olevansa niin köyhässä maassa kyläilemässä kuin Kambodzha on.

Matka rannikolle Sihanoukvilleen kesti viisi tuntia. Thaimaata muistuttavan Phnom Penhin esikaupunkialueen jälkeen alkoikin pian maaseutu: riisipellot, puiset talot korkeilla jaloilla ja hedelmätarhat. Maaseutu oli Thaimaahan verrattuna huomattavasti köyhempää, kivitaloja näkyi harvoin, lapset ja rouvat peseytyivät pihamaalla.

Sihanoukvillen ympäristössä on useita rantoja – osa nähtävästi nyttemmin yksityisiä. Me suuntasimme opaskirjan mukaan hiljaisemmalle rannalle, Otres Beachille. Tuktuk vaati kiskurihintaa perille saakka viemisestä, puoli matkaan pääsimme kuudella dollarilla ja siellä vaihdoimme kahteen mopotaksiin. Matkalla tuktuk-kuski, joka vähän haiskahti viunalle, sai silmäänsä tiestä kimmonneen kiven. Siitä seurasi pysähdys keskelle pilkkopimeää tietä. Onneksi en ollut yksin.

Otres Beach and my brother

Otresilla saimme huoneet Lim Hour Bungalowseista. Matkaa rannalle oli noin 20 metriä. Bungalowien respan baaritiskillä iltaa vietti suomalainen Kipi. Aloin jututtaa miestä, joka kertoi saapuneensa Sihanoukvilleen promokiertueelta. Hän omistaa osan guest housea Koh Rong saarella. Olin kuullut saaresta ensimmäistä kertaa suomalaisilta reissaajilta Vientianessa, seuraavan kerran matkalla Phnom Penhiin ohimennen englantilaiselta tytöltä – nyt Kipi kertoi Broken Heart Guest housesta, valkoisesta rannasta, jolla ei ole kuin kaksi guest housea, kirkkaasta vedestä, viidakosta ja tähtikirkkaista öistä. Päätin, että minun on päästävä Koh Rongille. Seuraavana päivänä kävin varaamassa venekuljetuksen ja bungalowin saarelle uudeksi vuodeksi.

Sihanoukvillessä on useita rantoja, joista itse olen nähnyt reissaajien kansoittaman Serendipity Beachin ja rauhallisemman ja rennomman Otres Beachin. Serendipityllä biletetään ja Otresilla chillaillaan. Muutama päivä kului rantatuolissa kirjan kanssa pötkötellen.

Otres Beach, Sihanoukville

Tapasimme taas suomalaiset pojat, joiden kanssa matkustimme Luang Prabangista Vientianeen. Tällä kertaa moottoripyörätaksin selässä. Toisella kundeista (jonka tapasimme ensin) oli vuokramopo ja hän joutui vähän kaasuttelemaan, että pysyi kuskimme kyydissä. Mahduimme broidin kanssa siis saman mopotaksin selkään. Vähän jännitti hiekkaisella tiellä, kun takarengas oli lytistynyt litteäksi ja meitä oli kuskin takana kaksi keksikokoista suurempaa matkustajaa. Selvittiin ehjänä – ihme kyllä.

Rannalla lukemista häiritsivät kaupustelijat. Nuoret tytöt kantoivat päänsä päällä hedelmätarjottimia, pojat kantoivat mukanaan aurinkolasikokoelmia, pikkulapsien laukuista roikkui ranneremmejä ja vanhemmat rouvat kulkivat manikyyrikorien kanssa kysellen ”Massage, lady?”

Luettuja - Books I've read

Pieni bungalow Mekongin rannalla

Matka Vientianesta Pakseen kesti kymmenisen tuntia. Pakse on matkan varrella, jos matkan suuntana on Mekongin saaristo Si Phan Don eli 4000 saarta. Kuulemani mukaan Pakse on aika kuiva kaupunki, siellä ei ole liikaa näkemistä tai tekemistä. Nähtävästi kaupungista on kuitenkin kehitetty alueellista retkeilykeskusta – sieltä pääsee pyöräkiertueille ympäröivälle maaseudulle ja trekkaamaan – minne, sitä en tiedä.

Paksesta matka jatkui minivanilla Ban Nakansangiin. Matka kesti kolmisen tuntia ja maksoi 60 000 kipiä. Nakasangissa meidät lastattiin pitkään ja kapeaan speedboatiin ja hetkessä olimmekin Don Detillä – pienessä palassa paratiisia ja maaseudun rauhaa keskellä Mekongia.

Don Det oli paljon suurempi saari kuin olin kuvitellut. Si Phan Donista tiesin sen, että saariston koko, saarien määrä ja pinta-ala muuttuvat vuodenajan ja Mekongin veden pinnan korkeuden mukaan. Suurin saari on Don Khong. Nimi, joka meni monta kertaa sekaisin Don Khonin kanssa – Don Khon on Don Detin eteläpuoleinen, hiljaisempi saari. Mielessäni olin kuvitellut pari kilometriä pitkän ja leveän hiekkasärkän.

Todellisuus oli huomattavasti suurempi saari, jonka päästä päähän pyöräily kesti parikymmentä minuuttia. Pohjoinen saaren kärki ja seiltä haarautuvat kaksi rantatietä oli rakennettu tiiviisti täyteen bungaloweja ja ravintoloita noin saaren puoliväliin saakka. Saaren keskiosa ja eteläkärki olivat täynnä riisipeltoja, hedelmätarhoja ja kasvimaita.

Ours is the fifth in line

Pelloilla vaelsi vesipuhveleita pareittain ja laumoissa. Pikkuisia vastasyntyneitä puhvelin poikasia näkyi ottamassa haparoivia askeleita peltoja ruuduttavilla poluilla. Auringossa loikoilevia kissoja ja saalistamista harjoittelevia kissan pentuja, seurankipeitä koiria, maata nokkivia kanoja, ajankulusta toistuvasti äänekkäästi ilmoittavia kukkoja, pörröisiä pikkutipuja ja vaappuvia mustahöyhenisiä ankkoja oli kaikkialla.

Oman bungalowimme löysimme huimaan 30 000 kipin eli noin kolmen euron hintaan auringon laskun puolelta saarta. Terassin riippumatoissa kelpasi loikoilla ja ihailla punaisena hohtavaa taivasta sekä Mekongin tyynellä pinnalla kaartelevien kalastajaveneiden peräänsä jättämiä viiltoja.

Our little bungalow at Don Det, Sunset Bungalows

Sunset view from our terrace

Don Detilläkään ei päässyt pakoon suomalaisia. Kun istuuduimme ensimmäisille shakeille Happy Bariin ja kerroimme olevamme suomalaisia, saimme kuulla, että Madventures-herrat olivat olleet saarella ja saaneet kyseisen paikan menuun Hangover Breakfastin. Kuulemma nykyisin suomalaiset reissaajat tulevat saarelle toistamaan Madventures experiencen. Saman ketjun Reggae barissa oli töissä suomalainen Jesu ja lauantai-iltana suomalaisseurue baarin matalien pöytien ympärillä kasvoi vielä kolmella pojalla ja yhdellä tytöllä.

Don Detillä keskityimme pyöräilyyn. Ensin vuokrasimme pyörät lauantaina ja suuntasimme Don Detin länsirannan hiekkapolkua pitkin Don Khonille. Ranskalaisten pystyttämän saaria yhdistävän betonisillan jälkeen maksoimme sisäänpääsymaksun saarelle ja jatkoimme polkemista kuoppaisella ja kivisellä päätiellä. Ensimmäiseksi kävimme ihailemassa saaren eteläpuoleista vesiputousta. Itse putous ei ollut niin hieno kuin ympäröivä maisema, joka oli autio ja kivinen. Pienet purot ja putoukset olivat kaivertaneet tiensä kivisen maahan. Kivisen saariston toisella puolella kohosivat Kambodzan vuoret.

Waterfall at Don Khon

Don Khonin nähtävyyksistä toinen on irrawaddy makean veden delfiinit. Niistä kehitin itselleni ja broidille päähänpinttymän. Ensimmäisenä iltana emme ehtineet delfiiniveneisiin. Saavutimme Don Khonin eteläkärjen vasta, kun auringosta ei enää näkynyt kuin siitä muistuttava punainen raita horisontissa. Matka eteläkärkeen oli ollut jo rankka – sekä hermoille että takamukselle. Kiersimme saaren itäistä rantaa kalastajien puutalojen ja riisipeltojen läpi. Matkan varrelle jäi broidin Suomesta tuoma Suomen Kuvalehti, jonka yksi polun varren talojen lapsista bongasi pyöräni korista ja halusi itselleen.

School yard at Don Khon

Koska en nähnyt delfiinejä lauantaina, niin sunnuntaina piti ottaa uusi yritys. Paikallisen rouvan neuvomana vuokrasimme taas fillarit. Pääsimme muutama sata metriä kylästä etelään, kun broidin pyörästä puhkesi kumi. Don Khonilla pyörän korjaaja ilmoitti, että hintaa renkaan korjaamiselle tulisi triplasti pyörän vuokran verran. Lounasruoassakin kesti. Alkoi vähän hermostuttaa. Ehdittäisiinkö etelänkärkeen ennen neljää vai jäisikö delfiinit taas haaveeksi…Vuokrasimme sitten toisen pyörän ja jätimme vanhan vuokraamoon. Poljimme tiukalla tahdilla liian pienillä fillareilla etelään ja ehdimme juuri oikeaan aikaan delfiiniapajille. Paras aika bongaukseen on myöhään iltapäivällä ja nyt näimmekin kymmeniä delfiinejä, kun lilluimme Mekongilla pikku veneessä tunnin verran. 

Water buffaloes at Don Det

Paluumatkalla olimme päässeet melkein Don Khonin ja Don Detin väliselle sillalle, kun omasta pyörästäni puhkesi kumi. Broidi kävi vaihtamassa toisen vuokrapyörän vanhaan ja niin matka jatkui takaisin Don Detille kahta pyörää taluttaen. 

Matkankäänteitä maailman toisella puolella

On tämä matkustaminen jännää. Viikon verran olemme tehneet matkaa broidin kanssa Luang Prabangista etelään ja samat naamat tuntuvat ilmestyvän koko ajan jostain kadun kulmasta tai ravintolasta. Yksinäiset turistit ja matkaavat pariskunnat etenevät kohti omia määränpäitään samaa tahtia.

Laosin osuus matkastani jäi suunnitelmaani lyhyemmäksi, koska broidilla on vain kaksi viikkoa aikaa omalle lyhyelle Kaakkois-Aasian kokemukselleen. Puskimme siis tehokkaasti pohjoisesta etelään ja tätä kirjoittaessa olen jo Thaimaan lahden rannalla. Jos aikaa olisi ollut, vaikka sitä toki vieläkin on, kuukausia, niin Luang Prabangista pohjoiseen olisi ollut näkemisen ja kokemisen arvoisia paikkoja. 

Mountains around Luang Prabang

Broidi saapui siis Bangkokin kautta Luang Prabangiin joulukuun alussa. Hieman isosiskoa hirvitti, miten pikkuinen selviää miljoonakaupungissa yhden yön. Ensimmäinen kerta Aasiassa ja kaikkea. Kun tekstiviesti kertoi majoituksen löytyneen, niin olo helpotti. Seuraavan illan hämärtyessä Luangissa sain pikkuveljen seurakseni ja kertomusten mukaan ilta Bangkokissa oli sujunut kuin kokeneemmallakin maailman matkaajalla. Kai ne 24-vuotiaat on sitten jo ihan aikuisia.

Muita matkaajia on nyt siis pyörinyt kaikkialla, missä olemme olleet. On käynyt selväksi, mitä ”doing South-East Asia” tarkoittaa. Tietyt kaupungit ja kylät on nähtävä, Laosissa tubing kuuluu asiaan ja Kambodzassa Killing Fields. Yllättävän moni viipyy kussakin kylässä vain yhden yön ja jatkaa sitten seuraavaan. Oma tahti on ollut pakon sanelemana tiivis, joulun jälkeen pääsen rauhoittamaan. Olen tosin kehittänyt uudesta vuodesta itselleni pienen stressin aiheen: missä sen viettäisin ja mistä löytyisi vapaata ja halpaa majoitusta. Yllättäen high season alkaa tässä maailman kolkassa juurikin nyt.

Broidin kanssa Luang Prabangissa vietetyn päivän ohjelmaan kuului aamupäivän reissu Kuang Si vesiputoukselle 30 kilometrin päähän kaupungista tuktukilla. Lähtö kesti laolaiseen tapaan jonkin aikaa. Viimeistään tässä maassa oppii odottamaan rauhassa. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään. 

Kuang Si Waterfall

Putoukselle myydään myös erillisiä retkiä minivaneilla, mutta tuktukilla tai vuokramopolla homma tulee huomattavasti halvemmaksi. Kuang Si on putouksena on pienempi kokonaisuus kuin aiemmin Kanchanaburissa näkemäni Erawan-putous. Korkealle putouksen päälle kiipeäminen tosin palkitsi meidät. Vaati pientä tasapainottelua ja tarpomista rämeenkaltaisessa purojen, mudan ja juurakoiden raidoittamassa maassa, mutta löysimme putouksen huipun, jossa vesi oli kristallinkirkasta ja näköala eeppinen(!).

Ranskalaisilta siirtomaaisänniltä on jäänyt Laosiin hyvät patonkireseptit. Patonkeja tuli parin Laos-viikon aikana syötyä päivittäin. Broidikin sai putousmatkan jälkeen patonkivälipalan, jonka jälkeen kiipesimme Phu Si temppelikukkulalle. Kukkulan laki oli täyttynyt aurinkolaskua odottavista valokuvaajista ja me liityimme joukkoon.

The Lao Baguette

Seuraavana päivänä oli aika lähteä Vientianeen. Heräsimme ennen kuutta, jotta pikkuveli pääsisi näkemään munkkien almujen keruukulkueet, joista Luang Prabang tuntuu olevan kuuluisa. Kuuden aikaan naapuruston rouvat olivat levittäneet muovimatot kadunkulmiin. Kaduilla käveli mummoja ja pieniä lapsia myyden banaaneja ja tahmariisiä turisteille. Joillekin turisteille oli järjestetty ikiomat almujen annon aitiopaikat kadunvarteen. Aamun hiirenharmaassa hämärässä takkeihin ja retkeilyhousuihin pukeutuneet vierailijat kurkkivat temppelien pihaan odotellen munkkien oransseja kaapuja.

Pian odotus palkittiin ja lähistön temppelien sekä minivaneilla paikalle kyydityt kauempia temppeleitä asuttavat munkit aloittivat pitkän kävelyretkensä katukiveyksiä pitkin. Turistit ja rouvat kahmivat nyrkeittäin tahmariisiä munkkien metallisiin almukulhoihin, jotkut pudottivat joukkoon banaanin tai appelsiinin. Välissä istui pikkulapsia polvillaan, tyhjät kulhot edessään. Näihin ylikuorman saaneet munkit tyhjensivät riisisaalistaan.

Monks and their alm round early in the morning in LP

Vaikka olin jo vannonut, etten enää ostaisi mitään yhdestäkään matkatoimistosta, oli paluubussin liput Vientianeen helpointa ostaa matkatoimistosta. Ei tämäkään kerta ihan täydellisesti sujunut. Tuktukin piti hakea meidät klo 7. Bussi lähti terminaalista klo 8. Puoli kahdeksalta aloimme vähän huolestua, terminaaliin oli kuitenkin jonkin verran matkaa. Hotellimme respan poika soitti jonnekin. Lopulta, kymmentä vaille kahdeksan, tuk tuk ajoi hotellin eteen. Ehdimme kyllä terminaalin hetkeä ennen kahdeksaa. Bussi ei ollut vielä lähtenyt, mutta meidän paikat oli jo myyty.

Ei auttanut kuin vaihtaa liput kello yhdeksän bussiin ja ostaa aamupalapatongit. Kaikesta huonosta onnesta bussilippujen kanssa Laosissa meidät palkittiin puoli tyhjällä bussilla, jossa molemmilla oli varaa loikoilla kahdella penkillä. Yhdeksän tunnin matka Vientianeen sujui niin hyvin kuin niin pitkä matka pomppuisella tiellä voi sujua. Lähestyessämme Vientianea aurinko aloitti laskunsa ja tien ympäristö värittyi utuiseksi pastellimaalaukseksi.

View from the bus window on our way to Vientiane

Samaan bussiin osui myös suomalaiskaksikko, johon olin tutustunut aiemmin Luangissa. Poikien kanssa päädyimme vielä illalliselle Vientianeen, intialaisravintola Nazimiin, jonka entisellä paikalla rantabulevardilla oli vain kolo ja muutama metri murentunutta seinää. Pienellä etsimisellä uusi ravintola löytyi parin kadun päästä.

Vientienesta huone löytyi 100 000 kipillä hieman reppuselkäkeskustan ulkopuolelta. Hotellin setä oli ihana hymyilevä herra. Sillä hymyllä sai anteeksi kylpyhuoneesta löytyneet torakat, joista toisen veli urhoollisesti teurasti märäksi läntiksi tiiliskiven kokoisella lounarillani.

Vientianesta matka jatkui sleeper-bussilla (170 000 kipiä) Pakseen. Ihme kyllä, meitä haettiin terminaaliin jo etuajassa, bussit olivat siellä, missä niiden kuuluikin olla, meille löytyi yhteinen 80 senttiä leveä laveri ja bussi lähti ajallaan. Matkapahoinvointilääkkeen auttamana matka sujui yllättävän mukavasti. Unta oli aluksi vaikea saada, kun kalapuikkokotelomme ja tikkusuora nukkumisasento naurattivat. Onneksi viereen ei osunut karvainen saksalainen kilttiin pukeutunut ISO mies, joka röyhtäili valkosipulinhöyryjä nenääni tuktuk-matkan bussille. Veljen ja ikkunan väliseen pikkurakoon oli turvallista nukahtaa.

Luang Prabangin lumoissa

Viimeiset kolme tai ehkä neljä päivää olen ollut Pohjois-Laosissa, Luang Prabangissa. Kaupunki on sanoin kuvaamattoman ihana. Ja kaupungilla on ihmisiin se vaikutus, että he unohtavat ajankulun ja unohtavat itsensä tänne.

Temple flowers

Matka Vientianesta eteenpäin ei rajan ylityksen jälkeen sujunutkaan niin kuin travel channelilla. Tuoreena tullista ulos astuessani jäin tuktuk-kuskin verkkoon. Yritin kysyä, miltä Vientianen bussiasemalta pääsee Luangiin, oma veikkaukseni oli pohjoinen. Kuski ei suostunut tuottamaan mitään ymmärrettävää vastausta, mutta sanoin hinnaksi 400 bahtia, joka oli aivan liikaa. Kysyin hintaa kipeissä ja hinta putosi puoleen, 50 000 kipiin. Matkalla poikamainen naiskuski otti kyytiin muita matkustajia ja kysyi, voisiko soittaa johonkin bussimatkaani liittyen. Ajattelin, että kyseessä oli thaimaalaistyylinen avuliaisuus. Kun puolen tunnin kuluttua pysähdyimme Vientianen keskustassa matkatoimiston eteen, totesin, että ei sitten tainnutkaan olla ystävällisyys kyseessä, vaan puhdas bisnes.

Tourist monk from Thailand

Mekong

Matkatoimistossa bussilipusta Luang Prabangiin pyydettiin 250 000 kipiä ja sen piti pitää sisällään myös kuljetus rajalta Vientianeen. Bussi olisi lähdössä klo 9, aikaa lähtöön oli noin tunti. Tuktuk-kuski oli kuitenkin sitä mieltä, että hänen kyytinsä ei sisälly lipun hintaan. Matkatoimiston täti maksoi minulle takaisin 70 000 kipiä ja sanoi, että se on hinta, jonka toimisto oikeasti veloittaa lipusta. Tässä vaiheessa tuktuk-kuskin hinta oli noussut 150 000 kipiin (noin 15 euroa, bussilipun hinta Vientianesta Luang Prabangiin on asemalta ostettuna 120 000 kipiä). Totesin, että en ole moista summaa maksamassa. Lopulta joustin ja maksoin kuskille 100 000 kipiä. Kyytini pohjoiselle bussiterminaalille starttasi saman tien, joten tuktuk-kuski jäi matkatoimistoon murjottamaan.

Temple cats

Perillä selvisi, että matkatoimisto ei ollut varannut lippuja Luangin bussiin. Minulle saatiin bussin viimeinen paikka eturivistä. Samalta matkatoimistolta lippunsa ostaneet kaksi saksalaismiestä thai-vaimoineen eivät mahtuneet mukaan ja jäivät terminaaliin ihmettelemään seuraavaa siirtoaan. Kymmenen tunnin matka osoittautui kahdentoista tunnin matkaksi, mikä on aika hyvä tuntimäärä reilun 300 kilometrin matkaan. Muut penkit vaikuttivat ihan mukavilta, mutta omassani en saanut jalkoja suoriksi enkä penkkiä kallistettua. Edellisen yön matkasta väsyneenä aloin kuitenkin torkahdella välittömästi.

Temple light

Ohitettuamme Vang Viengin bussi alkoi nousta vuorille. Tie kulki pienten hmong-kylien läpi. Asukkaat työskentelivät pelloilla, lapset juoksentelivat tiellä ja miehet peseytyivät tien varressa. Pelloilla seikkaili lehmiä ja vesipuhveleita. Bussin laskeutuessa auringon laskiessa vuoria alaspäin olin unen ja valveen rajamailla. Välillä olin varma siitä, että bussi putoaa vuoren rinteiltä alas, seuraavaksi olin kuulevani englanninkielistä keskustelua bussin alakerrasta, jossa kuski ja apupojat puhuivat keskenään laoksi.

Iltayhdeksän aikaan saavuin viimein Luang Prabangiin. Päätimme samassa bussissa matkustaneen amerikkalaistytön kanssa etsiä yhdessä huoneen. Ensimmäinen löytämämme huone kelpasi, koska hinta oli halpa (70 000 kipiä). Pian huomasimme, että huone haisee eikä sitä ollut siivottu aikoihin.

Luang Prabangin kaunein kaupunginosa on Unescon suojelema niemenkärki, josta löytyy vanhoja ja ränsistyneitä temppeleitä, siirtomaa-aikaisia puu- ja kivitaloja sekä uusia, kauniita guest houseja ja hotelleja. Sieltä löysimme myös Sivilay hostellin, jossa tällä hetkellä asustelen jo kolmannessa huoneessa. San Fransiscosta kotoisin ollut Dana oli seuranani ensimmäisen yön. Kahden hengen siistin huoneen sai 100 000 kipillä (noin 10 euroa).

Flags and the main street

Luang Prabangissa kuuluu käydä temppeleissä (olen käynyt jo kahdessa tärkeimmässä ja monessa ei niin tärkeässä), herätä aikaisin aamulla seuraamaan munkkien almujen keräys kulkuetta, käydä Utopia-baarissa joen rannalla (kävin siellä kahvilla), vuokrata pyörä (vuokrattu), ajella tuktukilla tai vuokramopolla 30 kilometrin päähän vesiputoukselle, syödä ruokatorin 10 000 kipin ruokabuffetissa, tinkiä hmongien iltamarkkinoilla ja ostaa paikallisia käsitöitä (housut, kassi ja korvikset ostettu, huivi ostettu ja hävitetty saman tien), syödä täytetty laoslainen patonki ja unohtaa ajankulu.

Luang Prabang

Danan kanssa vietin kaksi päivää ja huomasin taas kerran, kuinka yksin matkustaessa voi löytää aivan uskomattomia ihmisiä. Juttelimme Danan kanssa ainakin matkustamisesta, perheistämme, rakkauselämästäni, Tove Janssonista ja muumeista, Kalevalasta, Venäjästä, joogasta, Vietnamin easyriderseista ja New Yorkista. Dana lähti kuitenkin Thaimaahan ja minä jäin odottamaan uutisia siitä, mitä entinen pelisuunnittelija alkaa tehdä palattuaan keväällä Jenkkeihin.

Taas kerran Bangkokissa

Kanchanaburista matka jatkui Bangkokiin, johon tytöt jäivät useammaksi yöksi. Heillä oli jo varattuna huone upeasta Legacy Suites hotellista Sukhumvitilta skytrainin Asokin aseman läheltä. Saimme varattua kuitenkin toisen huoneen, jotta minäkin mahduin yhdeksi yöksi mukaan. Hotelli oli kallis omaan budjettiini nähden, mutta huone oli suuri, siisti, kaunis ja sänky ihana. Nautin siis luksuksesta hetken ennen useamman kuukauden sniiduilua.

Saatuamme rinkat huoneisiin suuntasimme lounaalle. Sukhumvitin varresta löytyi katuravintola, josta sai nuudeleita. Niiden vahvistamana jatkoimme läheiseen kiiltävään ja kylmään ostoskeskukseen. Paikka oli täynnä länsimaisia kauppoja, ihania kenkiä, paitoja, laukkuja, hameita, lompakoita – kaikkea, mitä en ole voinut ostaa puoleentoista vuoteen. Kärvistelin siellä tyttöjen seurassa ja harkitsin budjettini räjäyttämistä. Korkokengillä ja pienella punaisella mekolla ei kuitenkaan taida olla käyttöä Laosin vuorilla tai Vietnamin rannoilla ja sain hillittyä itseni. Laskin kuukausia siihen, että pääsen Stockalle luottokorttini kanssa. Onkohan maaliskuussa enää alennusmyyntejä?

Street noodles at Sukhumvit

Illaksi saimme seuraa Ko Samuin lautalla tapaamastamme kanadalaiskaksikosta. Treffasimme herrat Banyan Treen katolla. Sieltä matka jatkui Khao San roadille. Toinen taksi tosin ei olisi millään halunnut viedä meitä sinne, yritti kysellä jonkun muun hotellin tai baarin nimeä ja lopulta pysäytti taksin ja otti meille lennosta seuraavan tilalle. Khao Sanilla sain kuulla Thaimaan ensimmäiset ping pong show ehdotukset ja join olutta Chang-tornista ensimmäistä (ehkä viimeistä?) kertaa matkalla. Illallisen jälkeen oli jo keskiyö ja neuvottelimme taksit seuraavaan kohteeseen, Wong’s Placeen Silomille. Wong’s Place oli pieni ja viihtyisä kuppila, jossa olut oli liian kallista, karaokevideot pyörivät baaritiskin takana ja seinät oli päällystetty asiakkaiden valokuvilla. Paikassa oli jotain hyvin länsimaalaista, mutta asiakaskunnasta (meitä oli parhaimmillaan parikymmentä) löytyi sekä ärsyttävä etelä-afrikkalainen duracell-tyttö että paikallisia karaoketähtiä.

Moon Bar at Vertigo, Banyan tree hotel

Keskiviikkona minun oli aika jättää Bangkok taakseni. Kun tytöt lähtivät ihmettelemään pääkaupungin temppeleitä, minä jäin hotelliin odottamaan, että olisi aika lähteä jo tutuksi tutulle pohjoiselle bussiterminaalille, Mochitille, josta myös koillis-Thaimaan bussit lähtevät. Viiden aikaan ahtauduin rinkkoineni täyteen skytrainiin, jolla jatkoin päätepysäkille asti. Vaikka päätepysäkin nimi on Mochit kuten bussiterminaalinkin, on skytrainilta vielä kuutisen kilometriä terminaalille. Iltaruuhka oli alkanut ja totesin, että taksilla matkaan menee ainakin puoli tuntia. Rohkeana naisena kysyin hintaa mopotaksilta ja 50 bahtin tarjous tuntui suhthalvalta.

Sunset at Mochit BTS station

Istahdin sitten rinkkoineni, reppuineni ja kameralaukkuineni mopokuskin taakse ja otin käyttöön kaikki Nakhon thaista lähtiessä saamani rukoukset. Kuski pujotteli autojen, bussien ja rekkojen välissä. Välillä mentiin katukiveyksen ja bussien välistä niin, että kuski otti toisella jalalla tukea kiveyksestä ja minä sain väistellä bussien peilejä. Polvet piti pitää tiukasti kiinni kuskissa, silmät piti välillä sulkea ja piilottaa pää kuskin kypärän taakse. Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen pääsin yhtenä kappaleena perille Mochitille. Siitä onnellisena, että olin vielä elävien kirjoissa, maksoin kuskille hyvän tipin ja näytin hämmennyksissäni peukaloa, kun en tiennyt, miten muuten ilmaista yhtäaikaista helpotustani ja sitä, että matka oli ehkä parasta ja hurjinta ja jännintä, mitä olen ikinä tehnyt.

Mochitilla kiipesin ensimmäistä kertaa rappuset kolmanteen kerrokseen, josta koillisen liput myydään. Klo 19.30 lähti yöbussi rajakaupunkiin Nong Khaihin. Matkan piti kestää 12 tuntia, mutta olimmekin asemalla jo puoli viisi aamulla. Yöllä ei siis tullut nukuttua liikaa. Klo viideltä olin jo rajalla odottelemassa sen avautumista. Hiljalleen puomien eteen kerääntyi tusina minivania, joista purkautui venäläisiä ja venäläisen näköisiä (eli varmaankin suomalaisia) miehiä, jotka olivat selkeästi viisuminhakureissulla rajan taakse. Puoli kuudelta keräsin kimpsuni ja kampsuni ja laahustin tullitiskien eteen muodostuneeseen jonoon. Rajan ylitys sujui kuin tanssi. Bussilla (20 bahtia) Mekongin yli aamun sarastuksessa ja sitten seuraavalta tiskiltä Laosin viisumihakemus ja parin minuutin kuluttua valmis viisumi käteen seuraavalta luukulta. Olin jo melko tyytyväinen itseeni matkailijana, kun kävelin ulos tullista ja jätin muut farangit odottelemaan thaimaalaisen viisumipalvelun tätiä, joka hoiti viisumit hyvään hintaan kymmenille turisteille.

Silta yli Kwai-joen

Kanchanaburi on tunnettu Kwai-joen sillasta. Kaupunki ei ole suuren suuri, mutta sieltäkin löytyy turistitienpätkä, jonka ympärille on keskittynyt ravintoloita, baareja ja matkatoimistoja. Nyt kaupungissa pyöri kuitenkin enemmän thaimaalaisia turisteja kuin farangeja. Farangeista suurin osa oli brittimiehiä, jotka joko pyörittivät Sunday roastia tarjoavia ravintoloita thai-vaimoineen tai jotka olivat tulleet thaimaalaisen vaimonsa kanssa seuraamaan Kwai-joen vuosittaisia juhlallisuuksia.

Kwai-joen on tehnyt tunnetuksi 50-luvulla sillan rakentamisesta kertoneen Pierre Boullen kirjoittaman kirjan pohjalta tuotettu elokuva. Muistan nähneeni leffan ensimmäistä kertaa joskus teininä. Sotavankien sillalla viheltämä melodia jäi soimaan päähäni päiviksi ja elokuva jäi mieleen. Olen nähnyt sen myöhemmin useaan otteeseen. Sillan tarina oli siis tuttu.

River Kwai and Kanchanaburi

Silta rakennettiin osana rautatietä, jonka Japani rakennutti toisen maailmansodan aikana Thaimaasta Burmaan. Rakennusmiehinä käytettiin muun muassa australialaisia, hollantilaisia ja brittisotavankeja sekä Japanin valtaamilta alueilta tuotuja pakkotyöläisiä. Bangkokista Burmaan kulkeva rautatienpätkä sai nimen Death Railway. Rakennustöissä kuoli n. 100 000 rakennusmiestä.

Bridge over River Kwai

Satuimme Kanchanaburiin siis otolliseen aikaan – vuosittainen festivaali oli täyttänyt guest houset ja hotellit ja iltaohjelmaksi oli tiedossa Kwai-joen sillan ympäristöön rakennetulle markkina-alueelle kävely sekä perithaimaalainen light and sound spektaakkeli. Varauksemme Apple’s resort guest houseen ei ollut mennyt läpi ja resort oli täynnä, joten ensimmäinen yö vietettiin hieman vaatimattomammassa guest housessa backpacker alueella. Seuraavana aamuna vaihdoimme joen toiselle rannalle Applen siisteihin ja kohtuuhintaisiin huoneisiin. Tytöt kävivät reilun 600 bahtin tutustumisretkellä tiikeritemppelissä raukeita petoja taputtelemassa. Minä säästin rahaa ja keräsin voimia hostellilla.

Matkani ensimmäisen varsinaisen tourin aika oli sitten maanantaina. Apple’s guest houseen Bangkokin tulvia paennut thaimaalaisrouva lähti oppaaksemme, kun kiersimme minivanilla Kanchanaburin nähtävyyksiä. Hintaa kiertoajelulle tuli n. 1200 bahtia per henkilö (aikamoinen sijoitus!). Ensimmäinen stoppi oli Erawanin putoukset noin tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Putouksia löytyy kansallispuistosta seitsemässä tasossa. Ylimmälle on noin tunnin kävelymatka. Sadekauden jälkeen putoukset ovat kauneimmillaan ja poluilla on mahdollista kävellä. Kuninkaan syntymäpäivästä johtuvan vapaapäivän kunniaksi puisto oli täynnä thaimaalaisia piknikseurueita. Lisäksi puisto oli täynnä venäläisiä turisteja, joita kärrättiin alueelle bussilasteittain bikineissään.

Pysähdyimme uimaan kolmannen tason putoukselle, mutta uimisesta tuli pikauintia. Putous oli täynnä pienempiä ja suurempia kaloja, jotka halusivat herkutella uimareiden iholla. Se ei tuntunut kovinkaan miellyttävältä. Pelkäsin reittäni koristavan Ko Taosta muistuttavan kahden kämmenen kokoisen mustelman puolesta. Se voisi olla kaloille vastustamatonta herkkua.

Erawan waterfalls - third level

Erawan waterfalls - maybe fifth level...

Putouksen jälkeen seuraava kohde oli elefanttiratsastus- ja jokiseikkailufarmi. Elefanttien selkään kiivettiin vauhdilla ja koko jutussa oli pientä liukuhihnatyön ja rahastuksen makua. Minun ja Ellin elefanttikuski innostui thaikielen taidostani, uteli ikiämme ja poikaystävätilannettamme, vei Ellin kameran ja alkoi kuvata sillä norsun navanalaisia osia, pisti tupakaksi heti, kun farmin rakennukset katosivat näkyvistä, kertoi meille farang-tyttöystävästään farang-maassa (tämä oli vastaus siihen, mistä tyttö oli kotoisin), näytti muovilla päällystämäänsä vuosia vanhaa kuvaa tytöstä ja haisi pistävästi alkoholilta.

Train to Hellfire Pass

The view from the train was amazing

Train on the tracks

Lyhyen, mutta sitäkin jännittävämmän elefanttiratsatuksen jälkeen meidät pakattiin joelle bambulauttaan, jolla laskimme jokea noin tunnin verran alaspäin. Siellä minivan odottikin jo meitä ja seuraavaksi huristeltiin juna-asemalle. Juna-asemalla nousimme ikivanhan junan kyytiin. Maisemat matkan varrella olivat upeita: kylmän kauden punaruskeaksi kuivaamia vuortenrinteitä, tapiokapeltoja ja laaksossa kiemurteleva joki. Kuiva maa oli syttynyt paikoitellen palamaan ja juna kulki liekkien lomitse. Kauempana vuorilla taivaalle nousi pienten metsäpalojen savuvanoja. Hellfire passin juna-asemalla jäimme kyydistä ja junan puksutettua eteenpäin kävelimme korkealle joen ylle rakennettuja raiteita melkein seuraavalle asemalle. Välillä minulle meinasi tulla pissat pöksyyn – korkeat paikat eivät ole mukavia. Ohitustilanteissa jalat piti asetella puupölkyille, joita pitkin raiteet kulkivat useiden metrien korkeudessa. Välillä raiteet tuntuivat tärisevän uhkaavasti - junan yllättäessä metrien korkeudessa ei olisi pakoreittiä kuin eteen- tai taaksepäin.

I did walk on the tracks - even though it was almost too high for me

Tao taolta Kanchanaburiin

Jahas...edellisestä postauksesta jäi loppu puuttumaan. Ko Taolta Ko Samuille takaisin siirtyminen oli omalta osaltani aika rankka kokemus ja seurauksena oli blogin päivittäminen hieman väsynä. Tässä siis loput jutusta:

"Heti seuraavana aamuna siirryimme Ko Taolle. Parin tunnin katamaraanimatka kustansi 600 bahtia per nenä. Aika kallista…mutta varmasti mukavampi tapa matkata kuin paikallisten kanssa hitaammalla lautalla urheilu."

"Ensimmäinen yö vietettiin View cliff bungaloweissa. 1000 bahtilla irtosi ilmastoitu betonimaja, josta oli kaunis näköala merelle. Siisteys jätti toivomisen varaa. Seuraaviksi öiksi vaihdoimme Sairee Cottagesiin, jossa maksoimme 800 bahtia yöstä kahden hengen majoissa, jotka olivat aika ihania. Hinta oli vähän korkea, mutta aamulla herätessäni ja silmät avatessani näin turkoosin meren ja palmuja. Kanchanaburissa nukumme sitten halvemmalla."

Mea Nam beach at Ko Samui

Sunset at Ko Tao

Ko Taolla puolet neljän hengen porukastamme suoritti sukelluskurssin ja puolet (minä mukaanlukien) loikoili rannalla ja kävi snorklailemassa. Päivän snorklailumatka Ko Taon ympäri veneellä maksoi 650 bahtia ja oli tosi mukava kokemus. Edellisen kerran snorklailin yli kymmenen vuotta sitten Galapagos-saarilla. Ensimmäisellä pysähtymispaikalla hommasta ei tullut yhtään mitään - maski ahdisti ja upposin rikkinäisen pelastusliivini sisään. Onneksi seuraavassa paikassa uusi yritys onnistui ja lopulta viimeisessä kohteessa, Nang Yuanin saarella, snorklailin jo kuin ammattilainen ja pääsin tutustumaan upeaan vedenalaiseen japanilaiseen puutarhaan.

Beach bar at Ko Tao

Ko Taolla sain myös ensimmäisen kosketukseni ämpäridrinkkeihin. Lopputulos oli mielenkiintoinen matka Ko Samuille, jossa yövyimme ennen lentoamme Bangkokiin. Onneksi matkaseuraksi sattuneet kanadalaiset ja Ko Samuille kulkevan katamaraanin henkilökunta osasivat suhtautua heikkoon kuntooni asian vaatimalla huumorilla.

Another sunset at Ko Tao

Ko Tao

Reading in the shade - favorite thing

Our bungalow in Sairee Cottages, Ko Tao

Ko Samuilta lensimme siis Bangkokiin, josta jatkoimme bussilla Kanchanaburiin. Kanchanaburin busseja lähtee noin tunnin välein Bangkokin eteläiseltä Sai Tai Main bussiterminaalilta. Matka kestää normaalioloissa noin kolme tuntia. Nyt bussi oli myöhässä ja matkakin venyi neljään tuntiin, kun bussi ensin mateli Bangkokin ruuhkissa ja hidasteli sen jälkeen tulvavesien poikki. Tie Kanchanaburiin oli pitkiltä matkoilta kokonaan veden peitossa. Ihme kyllä autot kulkivat noin metrin korkeassa tilapäisjoessa eivätkä moottorit leikanneet kiinni.

Matka jatkuu

Lähdin Nakhon thaista, mutten Thaimaasta. Lähdin, mutta en palannut minnekään. Hyvästely tuntui hankalalta, kun jatkaa eloaan samassa maassa, jossa hyvästellytkin asuvat. Ko Taolla ja Ko Samuilla tuntuu kuitenkin siltä, etten enää olisikaan samassa maassa, jossa olen viimeiset kuusi kuukautta viettänyt. Istun rantabaareissa, joissa soi Manu Chao tai salsa thaimaalaisten rakkauslaulujen sijaan. Katuruokana saa ostettua vain roti-pannukakkuja. Ko Taon hiekkarantakaistaleen ympärille rakentuneessa sukeltajien kaupungissa ei näy munkkeja. Ravintoloissa ei kannata edes yrittää puhua thaita. Missään ei ole toria, josta saisi hedelmiä tai herkkuruokia muutamalla kymmenellä bahtilla.

Muuten Ko Tao on kyllä mainio mesta. Tuntuu siltä, että mitään ei ole pakko tehdä. Myrskyiset ilmat jäivät viime viikolle. Taivaalla risteilee pilviä, mutta sadetta ei ole luvassa – pelkkää aurinkoa. Ihmeekseni – ja myös Suomen vieraiden ihmeeksi – olin meistä ensimmäinen, joka sai ihonsa punaiseksi. Ehkä malarialääkkeen auringonvalolle altistava sivuvaikutus on aktivoitunut vasta täällä tai sitten thaimaalainen aurinkorasvani ei tehoa yhtä hyvin kuin Nakhon thaissa loppunut Piz Buin.

Auringonlaskut Ko Taolla ovat upeita. Niin ne ovat keskisessäkin Thaimaassa. Auringon laskiessa aloittamaani matkaa Phitsanulokista Donsakiin viime lauantaina kuvitti palavan punainen suuri aurinko, joka putosi hiljalleen horisontin taakse. Se valui oranssina paksuna siveltimen vetona vetiselle riisipellolle.

16 ja puoli tuntia bussissa kuluivat kipeänäkin yllättävän sujuvasti. Korvatulpilla, silmälapuilla, sukilla, huivilla ja neuleella sekä duactilla ja panadolilla varustautuneena sain nukuttua melkein kahdeksan tuntia. Bussin henkilökunta huolehti siitä, että osasin vaihtaa Donsakissa oikeaan lauttaan: bussista minua seurasi toinen matkustaja, englantia hyvin puhuva Ko Samuilla työskentelevä thai-tyttö, joka otti minut huollettavakseen lauttamatkan ajaksi. Hän tarjosi vielä kyydinkin Ko Samuin majoitukseemme omalla pick-upillaan.

Suomen ihmeiden tapaaminen yli puolen vuoden jälkeen ei ollut yhtään niin kummallista kuin olin kuvitellut. Mitään suuria uutisiakaan ei ollut. Kavereiden käänteissä on pysynyt hyvin mukana facebookin etusivua silloin tällöin pikaselaamalla. Tuliaisjallulla ja joululauluilla saatiin pienimuotoiset pikkujoulut järjestettyä bungalowin terassilla ensimmäisen adventin kunniaksi.

Yövyimme 1600 bahtia maksaneessa neljän hengen bungalowissa Ko Samuin Mea Nam rannalla Harry’s bungalowsissa. Illaksi matkasimme taksilla 400 bahtilla Chawengin kanariakaupunkiin syömään. Kaipasin muovituoleja ja sinisiä vahakangasliinoja sekä yhden ruoan ravintoloita. Onneksi kaksi ensimmäistä ja kohtuuhintaista ruokaa löytyi Chawengin iltatorin laidalta.

Puolen vuoden pestin päätös

Kesäkuun alussa saavuin paikkaan, josta en tiennyt mitään. Puolessa vuodessa ehdin oppia, kuinka maalla eletään, miten suhtautua thaimaalaisiin tapaamisaikoihin, miten tilataan ruokaa ravintolassa ja väistellään mopolla kuoppia tiessä. Opin pesemään pyykit pesukoneella, josta vesiä ei saanut ohjata lattiassa olevaan viemäriin vaan sinisellä muoviputkella riisipellolle. Opin käyttämään sateenvarjoa aurinkoisina päivinä. Opin muutaman sanan hmongia ja huomattavasti enemmän thaita. Opin seisomaan päälläni. Opin paloittelemaan mangon niin, että sen syöminen on helppoa. Opin tinkimään ostoksista. Opin ostamaan juomavettä isoissa parinkymmenen litran muovipulloissa, joita ”vesimies” toi kerran viikossa pick upin lavalla guest housen pihaan. Opin ajoittamaan valokuvaamisen pariin tuntiin ennen auringonlaskua.

My last sunset in Nakhon thai

Lauantaiksi käytiin jo ostamassa minulle bussilippu Phitsanulokista Surat thaniiin. Täysin epäthaimaalaiseen tapaan lähtöön siis valmistauduttiin etukäteen. Bussi lähtee Philokista kello 16.30 ja on seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan perillä etelässä. Surat thanista on vielä puolentoista tunnin matka Ko Samuille lautalla. Iltapäivällä saadaankin sitten koko porukka kasaan, kun tytöt Suomesta saapuvat.

Lähtööni valmistauduttiin läksiäisillä. Erikseen järjestettiin läksiäislounas, johon osallistuivat kaikki asuntolan työntekijät, tänne pariksi viikoksi saapuneet tanskalaiset vieraat sekä englannin opettaja Beer Kalajaan koulusta, jossa kesällä opetimme Irenen kanssa. Lounaaseen kuului tom yamia, tom ka kaita, paikallista mereneläväsalaattia, hapanimeläpossua ja katkarapuja sekä vihanneksia paistettuna osterikastikkeessa. Oma ruokahalu oli valitettavasti hakusessa flunssan vuoksi. Ruoan jälkeen kaikki pitivät minulle puheen ja minä pidin omasta puolestani kiitospuheen. Sitten tuijottelin pari minuuttia kynsiäni, kun lounaan kymmenen osallistujaa rukoilivat puolestani.

Asuntolan kirkossa järjestettiin läksiäiset lasten kanssa. Onnistuin hillitsemään itseni enkä alkanut itkeä ikävääni – vielä. 8-10-vuotiaiden lasten kuoro lauloi minulle kiitoslaulun hmongiksi ja thaiksi. Al antoi minulle lahjaksi hmong-laukun kaikkien lasten puolesta. DIar oli neulonut sinivalkoisen kaulaliinan. Jau lauloi ja säesti itseään kitaralla. Laulu kertoi lähtemisestä ja ikävästä. 10-vuotias Herl tuli vielä ryhmäkuvan jälkeen halaamaan ja sanoi ”I love you”.

Nyt on edessä uudet seikkailut. Mielenkiinnolla odotan, heittääkö elämä minut joskus takaisin Nakhon thaihin. Jään ihmettelemään, mitä näistä asuntolan lapsista isona oikein on tullutkaan. Ehkä saan joskus tietää, pääsivätkö asuntolan työntekijät Te ja Ab ulkomaille, kuten he haaveilevat.

Som tam - papaijasalaatti

Marraskuun suosikkiruoka on ollut som tam, jota olen hakenut iltatorilta tai ravintolasta tien varresta. Salaatti pakataan muovipussiin, mukaan laitetaan vähän tuoretta kaalia ja vihreälehtisiä yrttejä. Erikseen ostan viiden tai kymmenen bahtin annoksen tahmariisiä eli sticky riceä.

Som tamia saa täältä kahta lajia: thaimaalaista tai laoslaista. Thaimaalaiseen tulee paahdettuja maapähkinöitä ja laoslaiseen tulee kalakastiketta ja pieni taskurapu.

Som tam ingredients

Som tamia myyvän ravintolan tunnistaa tien varresta siitä, että vitriinissä on esillä tomaatteja, porkkanaa, kaalia ja limettejä.

Poikamaisia tyttöjä ja tyttömäisiä poikia

Thaimaassa sukupuoliroolit ovat mukavasti sekaisin. Vietin lauantain ns. English campilla ja tutustuin thaimaalaisiin teineihin. 15-18 vuotiaiden poikien osalta ero hmong-poikiin on huomattava. Thaimaalaisista teinipojista yllättävän suuren osan kohdalla on ensi näkemältä vaikea sanoa, onko kyseessä tyttö vai poika. 

Pojilla on usein pitkät kynnet, he liikuttelevat käsiään naisellisesti, puhuvat pehmeällä ja hiljaisella äänellä, hihittelevät keskenään, lisäävät huulikiiltoa ruoan jälkeen, kantavat käsilaukkua, hihkuvat innoissaan korkealla äänellä. Silti se ei tarkoita, että kaikki nämä pojat olisivat koulun loppua odottavia tulevia ladyboyta.

Miehillä on täällä lupa olla naisellisempia kuin Euroopassa. Useat pojat tanssivat thaitanssia siinä missä tytötkin. Nakhon thain festivaalien päätanssija oli tyttöjä päätä pidempi ja metriä leveämpi poika, joka liikutteli tanssiessa käsiään kauniimmin kuin olen aiemmin nähnyt yhdenkään tanssijan tekevän. Paraatissa esiintyneet pojat oli meikattu paksulla kerroksella meikkivoidetta, poskipunalla ja huulipunalla siinä missä tytötkin. Miehet käyttävät usein erilaisia pantoja ja pinnejä hiuksissaan.

A boy in his make up in Loi krathong parade

Guest house on sen sijaan täyttynyt naispariskunnista. Näiden pariskuntien kohdalla toista osapuolta on vuorostaan vaikeaa erottaa pojasta. Hiukset on leikattu lyhyeksi, meikkiä ei ole pisaraakaan ja vaatteet ovat miehekkäitä. Naisten ja teinipoikien suosimat käsien liikkeet ja hihkaisut loistavat poissaolollaan.

Loi Krathong Sukhothaissa

Pari viikkoa sitten ympäri Thaimaata vietettiin Loi Krathongia. Loi Krathongin ajankohdan määrää thaimaalaisen kalenterin kahdennelletoista kuukaudelle osuva täysikuu. Tänä vuonna juhla oli marraskuun 10. päivänä.

Loi Krathongin alkuperä määritetään Sukhothain aikakaudelle satojen vuosien päähän. Juhlamenoihin kuuluvat paraatit, joista suurin järjestetään Sukhothain kaupungissa, parin sadan kilometrin päässä Nakhon thaista. Illan pimennyttyä ihmiset ympäri Thaimaata laskevat krathongeja lampiin ja jokiin. Ne ovat kelluvia kukka-asetelmia, jotka täytetään ruoalla ja muilla uhrilahjoilla. Lauttoja on eri muodoissa: sydäminä, veneinä, joutsenina, nalleina tai perinteisinä ympyröinä. Niiden keskellä on aina kynttilä ja suitsukkeita, jotka sytytetään palamaan ennen krathongin veteen laskemista.

Krathongeilla on useampia merkityksiä. Toisaalta niitä uhrataan veden jumalille ja kiitetään päättyneen sadekauden vesistä. Toisaalta ne taas vievät mukanaan menneen vuoden surut ja pahat teot. Loi Krathong on valon juhla ja sadekauden päättymistä sekä sadonkorjuun alkua juhlistava festivaali. Etenkin Thaimaan pohjoisosassa juhlaan kuuluu myös suurten paperilyhtyjen lähettäminen öiselle taivaalle. Pieninä tähtinä ylös kohotessaan ne tuovat onnea lähettäjilleen. 

Girl with flower arrangement

Sathiya ja Prayoon veivät minut ihastelemaan festivaalimenoja Sukhothaihin. Saavuimme paikalle iltapäivällä, kun puolet paraatista oli jo ohittanut Sukhothain historiallisen alueen sisäänkäynnin. Ehdimme kuitenkin hyvin seurailla paraatia vielä pari tuntia. Kävimme ensin ostamassa tarvittavan määrän eväitä alueen täyttäneistä ruokakojuista: jäätelöä, pieniä kookospähkinöitä, maapähkinöitä ja maissia.

Thousands of people were gathered in the historical city

Verrattuna edellisenä viikonloppuna näkemääni Nakhon thain paraatiin Sukhothain paraati oli näyttävyydeltään eri luokassa. Kylien ja koulujen kauneimmat tytöt oli puettu ja meikattu, nostettu kantolavoille tai festivaali”kärryihin”. Kymmeniä tyttöjä ja poikia tanssi thai-tanssia perinteissä asuissa. 

Beauty queen in the parade holding a krathong

These girls didn't have problems balancing

Traditional dancing

Every institution or village had their name and some slogans on banderols

Äänentoistolaitteet oli sidottu kiinni suuriin kärryihin tai lavoille, joiden alla oli pyörät. Työläisasuihin puetut miehet tai naiset vetivät tai työnsivät kaiuttimia tanssijoiden perässä. Oli thaisoittimilla varustettuja orkestereja, vanhempia rouvia, jotka esittivät perinteisten käsitöiden tekoa, amuletteja kerääviä miehiä indigoasuissa kaulat täynnä raskaita amulettiriipuksia, elefantteja, parin metrin korkuisia khratongeja.

A mobile PA

Aurinko paistoi kuumasti, mutta tytöt jaksoivat hymyillä otsalta tippuvasta hiestä huolimatta. Minua huolestutti erilaisia lavoja kantavat pojat – paraatin kulkema matka oli pitkä eikä asuihin yleensä kuulunut hattuja tai varjoja. Minulle riitti pari tuntia paraatin ihailua – sitten lähdettiin kiertelemään alueen matkamuisto-, ruoka- ja vaatekauppoja.

Umbrellas

Sunset over a temple ruin

Illan pimettyä alkoivat Light and Sound esitykset, joista ensimmäiseen minulle ostettiin lippu. Temppeliraunion ympärille oli rakennettu lava ja katsomo. Lavalla näyteltiin Sukhothain kuningaskunnan alku, käydyt sodat ja kaupungin elämää. Muutama sata nuorta oli puettu kuninkaiksi, alamaisiksi, tanssijoiksi ja sotilaiksi. Omalta paikaltani näin lähinnä päitä jossain kaukana, kuulin musiikin ja selostukset kaiuttimista ja esityksen lopulla näin toki illan ensimmäiset ilotulitukset.

Lights in Sukhothai

Light and Soundin jälkeen kävimme ostamassa minulle krathongin ja etsimme paikan, josta seurata illan lopettavia ilotulituksia. Puolilta öin ne viimein valaisivat taivaan, jota jo koristivat ihmisten taivaalle vapauttamat paperilyhdyt.

Krathong ready to be set in the pond