Hanoi ja Halong Bay

Hanoissa yövyin vanhassa kaupungissa May de Ville Backpackers hostellissa. Kuuden hengen dorm oli kuin selli: kolme kaksikerroksista sänkyä jonossa ja niiden vieressä juuri ja juuri tilaa pujottautua omalle sängylleen. Lukoton yhteisvessa, jonka maitolasiseinistä suihkussa kävijöiden ääriviivat näkyivät kauniisti kuin varjoteatterissa. Onneksi kukaan viidestä miespuolisesta dorm-kaveristani ei kuorsannut, yksi tosin puhui unissaan.

Hanoin vanha kaupunki on suloinen. Se on vähän niin kuin Pariisi, mutta kadut ovat kapeammat ja ihmisiä on enemmän. Vietnamilaisia kahviloita ja katuruokaloita on jokaisessa kadunkulmassa.

Incense

Little boys near Old Quarter's lake

Hanoi Old Quarter

Nyt ilma oli syksyinen. Paikalliset olivat pukeutuneet toppatakkeihin ja pipoihin. Minulle riitti pitkät housut ja neule. Käppyräisten puiden suuret soikeat lehdet olivat oransseja ja niitä leijui maahan ympäri keskustaa. Kadut olivat täyttyneet mopoista, joiden penkkeihin oli sidottu mandariinipuita. Uuden vuoden ostoksia tehtiin myös karkki- ja kukkakaupoissa, joiden tiskit ja asiakkaat olivat tukkineet vanhan keskustan kadut.

Streets of Hanoi

Hanoista järjestin itselleni visiitin Halong Baylle. Tiukan aikataulun vuoksi aikaa ei ollut kuin yhden päivän reissuun. Se ei sinänsä haitannut: tammikuu ei ole paras aika Halong Bayn vierailulle. Lahti oli pilvinen, sumuinen ja kylmä. Kolmen päivän kiertoajelu olisi voinut olla mielenkiintoinen mutta se kannattaa tehdä joskus muulloin kuin talvella. Keskustelupalstat netissä olivat täynnä kauhukertomuksia siitä, miten turisteja oli huijattu kiertueoperaattoreiden toimesta ja kun oma reissuni sujui kommelluksista, olin yllättynyt ja tyytyväinen.

Traffic at Halong Bay

Halong Bay

Ennen lentoa Singaporeen ehdin vielä hurauttaa mopon kyydillä Ho Chi Minh mausoleumiin ja museoon sekä Kirjallisuuden temppeliin. Ho Chi Minh oli pieni ja kelmeä. Mausoleumiin jonottavaa ja setä Hon kiertävää ihmislaumaa vartioi joukko tiukkailmeisiä sotilaita valkoisissa univormuissa. Mausoleumin vierestä pääsi ihailemaan Hon asuntoa, palatsia ja autokokoelmaa. Museo oli kummallinen sekoitus abstraktia taidetta ja vanhoja lehtileikkeitä. Portin ulkopuolella kaiuttimista kuului ”Ho, Ho, Ho Chi Minh”.

Picture with uncle Ho

Hoi An ja Hue – Keski-Vietnamin pakolliset

Kello yhdeksän aamulla, huonosti nukutun yön jälkeen on ihana saapua uuteen kaupunkiin. Onneksi olin varannut huoneen valmiiksi lähestulkoon keskellä Vietnamin rannikkoa sijaitsevasta Hoi Anin pikkukaupungista. Ennakkoon varattu huone helpottaa hieman saapumisstressiä.

Sain huoneeni puoliltapäivin ja sitä ennen ehdin parissa tunnissa kävellä Hoi Anin vanhan kaupungin nähtävyydet läpi – tai sen osan, jonka yhtenä päivänä jaksoi sulattaa. Kaupunki on herttainen, ranskalaistyylinen ja rapistuva. Kylmä kausi oli saanut lehdet tippumaan puista ja paljaille oksille oli ripustettu lyhtyjä odottamaan kiinalaisen uuden vuoden juhlia. Näytti syksyltä.

River flows through Hoi An

A lady selling fruit in Hoi An old town

Hoi Aniin olisi voinut varata useammankin päivän. Silloin olisi päässyt hyödyntämään vanhan kaupungin täyttäneitä räätäleitä, joiden valikoima vaikutti näyteikkunoiden perusteella modernimmalta ja tyylikkäämmältä kuin Saigonin räätäleiden. Nyt aikaa oli kuitenkin vain yksi yö, joten työvaatekaappini ei täyttynyt enkä saanut hankittua uutta iltapukua.

A Dragon in one of the temples of Hoi An

Hoi An roof tops

Lanterns and tailors in Hoi An

Ehdin varata heti saavuttuani sleeper-bussin Hueen ja sieltä edelleen Hanoihin. Olisi kuitenkin kannattanut odottaa. Hoi Anin keskustan risteyksissä päivysti joukko easy ridereitä, joiden moottoripyörien kyydissä matka Hueen olisi ollut paljon mukavampi. Onneksi uusi tilaisuus moottoripyöräilyyn tarjoutui myöhemmin…

Bussin Hoi Anista Hueen oli tarkoitus lähteä aamulla klo 8. Lähtö oli ennen kokematon hässäkkä ihan Aasiankin mittakaavassa. Minut haettiin dösärille mopolla ja sama kaveri haki useamman rinkkaselkäisen matkaajan, kunkin vuorollaan. Ensimmäistä Huen bussi alettiin täyttää kahdeksan aikaan. Kun yritin mahtua mukaan, mopokuski esti minua. Saman kohtalon koin seuraavankin bussin kohdalla. Kuski ei suostunut vastaamaan mitään, kun kysyin, milloin pääsen bussiin, mihin bussiin pääsen ja miksen pääse näihin muihin busseihin. Lopulta tuntia myöhemmin pysäkille saapui auto, johon minutkin hyväksyttiin. Pissan hajuisessa bussissa, pahaa oloa yläpenkillä nieleskellen huumori oli koetuksella ja toivoin vain pääseväni mahdollisimman pian pois Vietnamista.

Onneksi Huen hotelli ja kaupungin nähtävyydet saivat minut taas hyvälle tuulelle. Amigo hotellissa maksoin huoneesta 17 dollaria, joka oli aika paljon verrattuna päiväbudjettiini. Kaipasin kuitenkin hyvää palvelua ja sitä sain. Kummalista, kuinka hyvä hotelli ja hyvä palvelu voivatkin parantaa mielialaa ja vaikutelmaa kokonaisesta maasta.

Citadel's gate

The Purple city inside the Citadel in Hue

Me in Hue's Citadel

Vietnamia satoja vuosia hallinnut Nguyen dynastia piti Huea pääkaupunkinaan. Tästä ajasta muistuttaa kaupunkia halkovan joen länsipuolella oleva Citadelin vanha kaupunginosa. Sumuisena ja viileänä päivänä turistisesongin ulkopuolella raunioiden, temppeleiden ja palatsien joukossa sai seikkailla yksinään. Paljon on vielä jäljellä, vaikka sekä toinen maailmansota että Vietnamissa sota tuhosivatkin kumpikin osansa kaupungista.

Tu Duc tomb

Tu Duc tomb near Hue

Treegate

My motorcycle and driver for the day

Hallitsijoilla oli aikanaan tapana rakentaa itselleen haudat ennen kuolemaansa. Näitä hautoja, jotka eivät ole mitä tahansa hautoja vaan suuria puistoja täynnä temppeleitä, pagodeja ja muuta ihmeellistä, on Huen ympäristössä useita. 13 dollarilla sain itselleni moottoripyörän kuskeineen puoleksi päiväksi. Hautojen porteista sisäänastuttuani sukelsin ihmeelliseen maailmaan, rauhalliseen, kauniiseen, vihreään.

Another tomb near Hue

And still another one...

A monk in a pagoda near Hue

Iltapäivällä oli taas aika koetella onneani Vietnamin bussien kanssa. Yöbussin piti lähteä klo 17. Silloin bussifirman toimistolle tulikin bussi, mutta minä en mahtunut mukaan. Seuraavaa bussia saikin sitten odotella puolitoista tuntia. Kyynärpäätaktiikalla raivasin tieni bussiin ensimmäisten joukossa saadakseni paikan jostain muualta kuin bussin perältä, jossa vierekkäin ahdetaan viidestä kuuteen matkustajaa. Yö sujui jotenkuten, mutta lupasin itselleni, että se oli viimeinen yöbussi, johon jalallani astun.

Incense is produced in villages around Hue

Indokiinan makuja

Vietnamin ruoka vetää vertoja thaimaalaisen keittiön ihanuuksille. Jokaisella kaupungilla tuntuu olevan omat erikoisruokansa. Lisäksi tiettyjä juttuja, kuten pho-nuudelikeittoa tai tuoreita kevätkääryleitä saa kaikkialta. Oma ehdoton suosikkini olikin juuri tuoreet kevätrullat, joista sain ensimmäisen paikallisen maistiaisen Saigonissa kadun varrella. Istuin kyykkimään pikkuruiselle muovijakkaralle ja vieressä ruokailunsa lopettanut mummo tuli opettamaan minulle kädestä pitäen, kuinka kääräisen minulle tarjoilluista aineksista oman rullani ja dippaan sitä mummon minulle puolestani sekoittamaan chililiemeen. Seurauksena oli ensin makuelämys ja pian sen jälkeen vatsan räjähdys.

Fresh spring rolls

Phu Quoc on tunnettu merenantimistaan. Duong Dongin night marketilla kadunvarsi täyttyy ravintoloiden tiskeistä, jotka ovat täynnä kaikenlaisia kummallisuuksia, simpukoita, kotiloita, hummereita, kaloja ja merisiilejä. Hoi Anin erikoisuuksia olivat possunuudelit, wonton keitto ja valkoiset ruusut. Huessa taas maistelin paikallista versiota nuudelikeitosta. Hanoissa kevätrullat saa yleensä uppopaistettuna ja pienikokoisina. Hot poteja saa ympäri maata. Vietnamilaisessa versiossa hot potista pöytään kannetaan kattila lämmittimineen, johon kaadetaan liemi. Liemen kuumennuttua sen joukkoon sekoitetaan kattilan kannella tarjoillut lihat tai kalat sekä kasvikset.

Pho noodle soup in Hue

Local noodle soup in Hue

Vietnamilainen kahvi saattaa olla maailman parasta. Suomessa en juonut kahvia pariin vuoteen ennen lähtöäni. Thaimaassa lipsuin jo ja ostin paikallista jääkahvia silloin tällöin. Vietnamissa kuumakin kahvi alkoi maistua. Kondensoidun maidon kanssa tarjoiltuna se oli kuin sulaa suklaata.

Vietnamese coffee, yummy!

Vietnam oli ehdottomasti paluu takaisin ihanan ruoan pariin Laosin ja Kambodzhan mittaisen tauon jälkeen. Ei laolaisessakaan ruossa ollut mitään valittamista. Se vain oli hyvin samanlaista kuin Pohjois-Thaimaan ruoka. Tosin Pohjois-Thaimaa on ominut ruokiansa rajan toiselta puolelta (kuten sticky ricen ja lao-version papaijasalaatista)). Enemmän vaihtoa on kuitenkin ollut etelästä pohjoiseen. Paistettu riisi, paistetut nuudelit ja tom yam-keitot olivat Laosissakin ruokalistan selkäranka. Laosin erikoisuus oli patongit, joita tuli popsittua myös muualla entisen Indokiinan alueella.

Pork and noodles in Hoi An

 

Tofu and noodles in Hanoi

Kambodzhassa taas oli muutama ihan oma annoksensa: amok sekä lok lak. Molemmat olivat hyviä ja katuruoka usein erittäin hyvää. Kaikki paikallinen ruoka oli erittäin lihapainoitteista, usein katuannokseen kuului riisiä ja possua sekä chilikastike. Paikallisissa nuudelisopissa käytettiin usein lyhyitä ja paksuja matomaisia nuudeleita, joista en liiemmin välittänyt ja ravintoloissa ruokalista oli yleensä aina sama. Kolmessa viikossa ehdin kyllästyä paikalliseen ruokaan. Sihanoukvillessä ja Koh Rongilla ei ollut katuruokaa, Siem Reapissakaan sitä ei tahtonut löytää.

Loma reissaamisesta Etelä-Vietnamissa

Phnom Penhistä on yllättävän lyhyt matka Saigoniin. Kuuden tunnin ajomatkan ja nopeiden rajamuodollisuuksien jälkeen olin Pham Ngu Laon backpacker-alueella. Sieltä majoituksen löytäminen oli helpompaa kuin missään: kävelin hetken katua pitkin ja kaikkien mopokyytiä tarjoavien miesten keskeltä yksi tuli kysymään, etsinkö huonetta. Myöntävän vastauksen jälkeen hän viittasi pienen, vanhan, ryppyisen ja nopean miehen ohjaamaan minua korttelin sokkeloisille pikkukujille. Mies kyseli kaikista ohittamistaan pikkuhotelleista (joita alueella on varmasti satoja) vapaita huoneita ja viiden minuutin sisällä minulle löytyi siisti huone kymmenellä dollarilla. Se oli ihana: tuuletin, puhtaat lakanat, täkki, kuumaa vettä, vessapaperia, suihku ja puhdas pyyhe.

Saigon

Pham Ngu Laolla vietin aikaa yhden illan odotellen seuraavaa matkaseuralaista, joka saapui Vietnamiin seuraavana päivänä. Kävin syömässä parasta katuruokaa: käsinrullattavia tuoreita kevätrullia, kävin hiustenpesussa sekä kasvohoidossa ja kahvilassa istuskelemassa.

Seuraaviksi kahdeksi yöksi majoitustasoni koheni huomattavasti. Siirryin Louis Vuittonin kanssa samaan kortteliin. Lähestyvän kiinalaisen uuden vuoden kunniaksi keskustan pääkatu oli valaistu kuin joulukuusi. Tulin erittäin hyvin toimeen Saigonin mopomylläkässä. Muutenkin kaupunki ylitti muden matkaajien luomat melko matalat odotukset. Yllätyksekseni se oli eurooppalaisin kaikista alueen maiden suurkaupungeista, joissa olen käynyt. Ravintoloita oli riittämiin kuten katuruokaakin, joka on minulle tae mukavasta kaupungista.

Kolmen Saigonin yön jälkeen oli vuorossa rantaloma Phu Quocin saarella. Saari on aiemmin kuulunut Kambodzhalle ja ehdin nähdä sen horisontissa jo vieraillessani Kepissä. Saaren länsirannan keskiosassa on pitkä Long Beach, jonka ympärille on keskittynyt suurin osa saaren resorteista. Turisteja siis oli, mutta ei yhtään liikaa. Nyt oli high season ja rannoilla oli silti rauhallista. Phu Quoc oli minullekin lomaa matkailusta, koska majoitusta ei tarvinnut vaihtaa useaan yöhön.

Long Beach, Phu Quoc

Phu Quocin itärannalta löytyi yksi kauneimmista rannoista, joita olen koskaan nähnyt. Ihme kyllä, rannan ympäristöstä ei juuri löytynyt majoitusta tai resortteja. Aalloissa sai hyppiä rauhassa. Rannan löytäminen ei kyllä ollut helppoa. Ajoimme ensin mopolla saaren eteläkärkeen, eksyimme pieneen kalastajakylään välikaljalle ja löysimme sitten lopulta vielä yhden u-käännöksen jälkeen oikealle hiekkatielle. Matka rannalle ja takaisin Long Beachille kesti tunteja.

Bai Sao beach at Phu Quoc

Phu Quocilta palasimme lentäen takaisin Saigoniin. Siellä vietin vielä kaksi yötä. Viimeisenä iltana löysin kahvilan, jossa näytettiin ilmaisia leffoja, Bobby Brewersin Pham Ngu Laon alueelta. Sain myös hankittua uuden kameran, halvimman mahdollisen pokkarin. Suunnitelmani oli matkustaa pohjoiseen junalla, mutta en osannut varata paikkaa etukäteen Saigonissa ollessani. Nyt kaikki junat olivat täynnä uuden vuoden viettoon matkaavia vietnamilaisia. Aikaa ennen lentoani Singaporeen ei ollut enää kuin viikko, joten jouduin matkustamaan yhtä kyytiä Hoi Aniin, Vietnamin keskiosaan. Vietin siis reilun vuorokauden sleeper-bussissa.

Vietnamilaiset bussit eivät ole maailman mukavin tapa matkustaa. Bussikuskit ovat aina äreitä ja vihaisia, sleeper sänkyyn mahtuu juuri ja juuri makaamaan, mutta jalkoja ei saa suoraksi. Bussi hyppii ja keinuu niin, että yläpedissä minustakin tulee matkapahoinvoiva. Jos bussissa on vessa, niin koko bussi haisee pissalle. Sitten jos takana vielä sattuu makaamaan kaveri, jolla on juustonhajuiset jalat, niin matkan aromisekoitus on varsin maukas. Jos vessaa ei ole, on vedenjuontia säännösteltävä. Yleensä bussi pysähtyy tauolle juuri silloin, kun on luovuttanut ja päättänyt alkaa nukkua.

Bus travelling in Vietnam: Sleeper bus

Viimeiset päivät Kambodzhassa

Thain kielestä on ollut yllättävää hyötyä tässä maailman kolkassa. Sillä pystyin käymään pieniä keskusteluja Laosissa. Tinkiminen onnistui paikallisella kielellä, koska numerot ovat thaiksi ja laoksi lähestulkoon samat. Vessa on laoksi ja thaiksi sama sana. Kiittäminen ja tervehtiminen sujuivat hyvin samanlaisilla sanoilla, näiltä osin kielten ero oli samankaltainen kuin suomen ja eestin kielten ero.

Khmeristä eli Kambodzhassa puhuttavasta kielestä minulle oli sanottu, että se ei muistuta thaita. Itse asiassa khmer on kuitenkin thain sukulainen ja usein korviini osuu sanoja, joita tunnistan. Khmer ei ole tooninen kieli, kuten thai, joten sitä voisi olla helpompi oppia – ei tarvitsisi opetella useita eri korkeuksia ja niiden merkityseroja. Nähtävästi sen lausuminen olisi suomalaisille helppoa.

Thai- ja khmerkulttuureissa on paljon samankaltaisuuksia: musiikki ja perinnesoittimet, tanssityylit, hindulaisuutta ja buddhalaisuutta yhdistävä uskonto. Muutama eroavaisuus osui heti Kambodzhaan tultuani silmään: naiset ja lapset käyttävät pyjamaa ihan mihin aikaan tahansa, työasuna tai kaupungilla, ja tuktuk-kuskeilla on aina siisti kauluspaita.

Uuden vuoden kunniaksi rakas Olympukseni irtisanoutui lopullisesti. Uuden vuoden juhlinnasta Koh Rongin rannalla nuotion ääressä ei jäänyt muistoksi yhtään kuvaa. Vuoden ensimmäisenä päivänä jätin Koh Rongin rannat taakseni. Muistuttamaan niistä jäi kutiavia paukamia ympäri käsiäni, selkääni ja jalkojani – hiekkakärpäset valitsivat minut kohteekseen heti ensimmäisenä päivänä saarella ja kutina jatkui reilun viikon.

Heti vuoden ensimmäisenä päivänä pelkäsin henkeni puolesta kahdesti. Ensin mopon selässä, kun kaikki kahdeksan saarelta palaajaa rinkkoineen ja reppuineen kuskattiin saaren toiselle puolelle satamaan viidakon läpi. Minun kanssani samassa mopossa oli kuskin lisäksi saksalainen tyttö, minun reppuni ja rinkkani sekä saksalaisen kaksi reppua. Puolessa välissä matkaa huokasin väliaikaisesti helpotuksesta, kun pääsimme kapealta hiekkapolulta leveälle tielle. Keskelle Koh Rongia on rakennettu varsinainen valtaväylä. Se helpottaa lentokentän rakennustyötä ja myöhemmin rakennettavien viiden tai kuuden golfkentän ja useiden ”ekologisten” luksusresorttien rakentamista.

Matka jatkui satamasta mantereelle Sihanoukvilleen veneellä. En ole eläissäni ollut yhtä peloissani. Vene hyppäsi aalloissa ensimmäisen loikan heti laiturista irrottuaan ja sen jälkeen matka olikin yhtä motocrossia aalloilla parin tunnin ajan. Olin läpimärkä ja uskomattoman onnellinen, kun viimein saavuimme laituriin.

Olisin halunnut jatkaa matkaani heti Sihanoukvillestä Kampotiin, mutta viimeisetkin bussit ja minibussit olivat ehtineet lähteä puolen päivän aikaan. Luultavasti joku minibussi vielä kierteli Sihanoukvilleä, mutta minä en vaan enää mahtunut mukaan. Jouduin siis jäämään vielä yhdeksi yöksi Sihanoukvilleen. Muutamasta kaupungista on muodostunut tahtomattani paikkoja, joissa olen yöpynyt useasti…Uuden vuoden läheisyyden vuoksi Sihanoukvillessä huoneiden hinnat olivat kaiken lisäksi kolminkertaiset.

Seuraavana aamuna pääsin kuitenkin onnellisesti minibussin kyytiin ja Kampotiin. Ensimmäisen tunnin ajan tosin ajelimme ympäri Sihanoukvilleä keräten bussia täyteen. Lopulta jokaiselle riville tungettiin ylimääräisiä matkustajia ja parin tunnin matka Kampotiin sujui hyvin tiiviissä tunnelmissa.

Kampot city center

Kampotissa kävelin ystävällisten paikallisten ohjeiden vastaisesti Blissful-guesthouseen (useampi herra ilmoitti, että se on kyllä täynnä ja heillä olisi paljon parempi majoituspaikka tarjolla). Siellä päädyin jakamaan kolmen hengen huoneen englantilaisen pariskunnan kanssa.

Kampot on rauhallinen pieni kaupunki, jonka vanhassa keskustassa rakennukset ovat siirtomaa-ajalta. Kaunis joki virtaa kaupungin halki. Kuulemieni huhujen mukaan kaupunki on myös vanhojen punakhmersotilaiden turvapaikka.

Kampot river

Kampotissa minulla oli aikaa järjestää viisumi Vietnamiin, pestä pyykkiä ja keräillä itseäni saarella rentoutumisen jäljiltä. Kampotista muutaman kymmenen kilometrin päässä on Kepin rantakaupunki. Kävin siellä bussilla ihmettelemässä pientä rantaa, autioituneita ranskalaisten ja Kambodzhan yläluokan 50- ja 60-luvun rantakartanoita sekä rantakaduille levittäytyneita piknik-alustoja, joilla paikalliset viettivät päivää syöden mereneläviä. Crab Marketilla syömäni pippurilla maustetut katkaravut olivat parhaita, joita olen ikinä syönyt.

Lonely Planetin yhtenä ehdotuksena oli retki Kampotista Bokor Hill Stationille. Koko päivän retkestä ei pyydetty kuin 10 dollaria, joten päätin uhrata yhden päivän turisteilulle. Huonekaverini Alex ja Tom sattuivat samalle retkelle, joka alkoi taas perinteisellä minibussikiertoajelulla ympäri kaupunkia. Kaksi täyteen pakattua minibussia vei siis turistilauman noin tunnin matkan päähän Bokor-kukkulalle. Pilviverho pilasi näkymät, jotka luultavasti olisivat voineet nostaa retken kokonaisarvosanan plussan puolelle.

Old casino at Bokor Hill Station

Bokor Hill Station on ranskalaisten 60-luvulla kukkulan huipulle keskelle kansallispuistoa rakennuttama ”kaupunki”. Nyt siellä on jäljellä vanha ränsistynyt kasino, jota paikan sadaksi vuodeksi vuokrannut firma korjaa, kaksi autiota taloa, yksi alueen ostaneen firman omistajalle remontoitu vanha talo sekä katolinen kirkko, johon on muuttanut asumaan perhe, joka työskentelee alueella. Vanhan aseman viereen kohoaa jättimäinen uusi kasino, yksi viiden tähden hotelli ja yksi kolmen tähden hotelli. Oppaan sanojen mukaan suunnitteilla on fantasy land ja benji-hyppyä.

Huipulle johtava tie on Kambodzhan paras: sileä, uusi ja lähestulkoon kuopaton. Alueen vuokrannut yritys on käyttänyt oppaan mukaan 20 miljoonaa dollaria sen rakentamiseen. Paikka oli surrealistinen. Keskellä ei mitään, pilvien ja matalan pensaikon ympäröimänä kohoaa mahtava uusklassistinen rakennus, jonne johtaa lähestulkoon nelikaistainen tie. Paikalliset työntekijät ahertavat kunnostus- ja rakennustöissä. Tietä rakennetaan edelleen läheiselle vesiputoukselle. Nyt omaan turistikierrokseemme kuulunut putous oli kuiva. Paikallisilta on kielletty kansallispuistossa liikkuminen, jotta rakennustöiden pois pelottamat eläimet palaisivat takaisin puistoon.

Sunset cruise at Kampot river

Nähtävästi Bokor Hill stationin omistaja on sama henkilö, joka on saanut valtiolta oikeuden Angkor Watin temppelin sisäänpääsymaksuihin. Kyseinen herra omistaa myös Sukimex huoltoasemaketjun.

Illalla eksyin syömään kadunvarteen ja minut osoitettiin pöytään kanadalaisen miehen kanssa. Katukeittiön kokkirouva innostui meistä turisteista niin, että tarjosi meille omaa iltapalaansa: paistettuja punaisia muurahaisia. Pakkohan niitä oli maistaa, eikä kanadalaisherrakaan voinut jättää maistamatta, kun minä ensin söin haarukallisen. Muurahaiset olivat ensimmäinen ruokalaji täällä, joka ei tahtonut mennä kurkusta alas millään. Punaiset muurahaiset tirskahtelivat hampaissa ja täyttivät suun happamalla nesteellä. Ällöttävää, mutta tulipahan kokeiltua.

Breakfast in Phnom Penh

Päätin viettää pari yötä Phnom Penhissä vielä ennen Vietnamiin jatkamista. Uuden matkatuttavuuden suosituksesta yövyin Nomads-hostellin dormissa, joka olikin paras majoitus Phom Penhissä. Sijainti oli kätevästi keskustassa ja respan täti neuvoi minua puoli tuntia erilaisissa käytännön asioissa hostelliin saavuttuani. Turistin to do listaltani oli vielä muutama kohde yliviivaamatta. Kävin siis kansallismuseossa, jossa sisäpihan viileys ja rauhallisuus ihastutti ja seuraavana päivänä S-21 Tuol Sleng genocide-museossa vanhassa koulussa ihmettelemässä vasta pari vuosikymmentä sitten tapahtuneita kauheuksia.

One of the cells reserved for Khmer Rouge cadres in Tuol Sleng prison

Itse yllätyin siitä, että vielä 80-luvun lopulla länsivallat myönsivät Kambodzhan äänen YK:ssa maanpaossa olleille punakhmereille, joiden toimintaa rahoittivat USA ja Kiina. Ulkomaisella rahoituksella pitkäksi venynyt sisällissota on yksi syistä sille, miksi punakhmer johtajia ei vieläkään ole saatu tuomittua. Tavalliset punakhmerrivimiehet elävät nykyisin vainoamiensa keskellä kuten ketkä tahansa.

Vuoden viimeinen päivä

Vuoden viimeisenä aamuna heräsin ensimmäisen kerran aamuyöllä. Oli vielä pilkkopimeää. Generaattori puksuttaa sähköä bungaloweihin vain neljän tunnin ajan iltaisin, joten yöllä olemme täällä tähtien, kuun ja taskulamppujen varassa. Nukkumaan mennessä meri oli vielä tyyni, mutta yön tunteina tuuli oli yltynyt. Heinäkattoni ratisi. Kuulosti siltä, että sadepisarat ropisisivat katolle ja kuivien lehtien päällystämälle hiekkaiselle maalle. Kuulin aaltojen lyövän rantaan ja ajattelin tyytyväisenä, että ainakaan en heräisi kukon huutoihin auringon noustessa.

Parin tunnin kuluttua heräsin uudelleen. Oli jo valoista. Nuori nainen viereisestä huoneesta käveli vessaan ja seurasin häntä seinälankkujen väliin jääneistä raoista. Nousin itsekin ja laahustin rantaan kirjan ja sarongin kanssa. Käperryin puolipallon muotoiseen pehmeään rantatuoliin katoksen alle katselemaan vaahtopäisiä aaltoja ja pilvipeiton takaa nousevaa aurinkoa. Auringon säteet siivilöityvät paksuina palkkeina pilvien läpi mereen.

Song saar bungalows, Koh Rong

Windy morning

Tulin uuden vuoden viettoon Koh Rongin saarelle parin tunnin venematkan päähän Sihanoukvillestä. Song saar bungalowit ovat saaren pohjoiskärjessä mantereen puolella ja Sihanoukvillen valot näkyvät vastarannalla auringon laskettua. Etelässä näkyy niemenkärki, jossa on saaren ainoa kylä. Kävellen sinne olisi puolentoista tunnin matka. Saaren muut viisi guest housea ovat kaikki kaukana. Olemme täällä omalla rannallamme eristyksissä.

The closest beach at Koh Rong

Venematka saarelle tullessa oli aasialaisille yöpyjille rankka. He roikkuivat suurimman osan matkasta laidan yli yrittäen tähdätä vatsansa sisällön mereen. Kaksi, kolmemetriset aallot keikuttivat venettä eri suuntiin. Itse istuin keskellä venettä ja yritin nukkua tai lukea – turhaan. Muutama aalto pärskähti veneen laidan yli kastellen kalastajahousuni. Saavuttuamme lähelle rantaa pienempi vene tuli hakemaan meitä rinkkoinemme. Sekään ei päässyt laiturille tai rantaan asti. Hyppäsimme mereen ja kahlasimme vyötäröön yltävässä vedessä rantaan yrittäen kantaa reppumme kuivina perille.

Ennen Koh Rongille lähtöä jouduin viettämään yön Sihanoukvillessä. Olin yrittänyt etukäteen varata huonetta, mutta kaupunki tuntui olevan täynnä joulun ja uuden vuoden juhlijoita. Päädyin halpaan dormiin nukkumaan, mutta nukkumisesta ei tullut oikein mitään. Utopian dorm oli baarin yhteydessä. Alkuyötä häiritsi Beyonce ja myöhemmin unen katkaisivat jotkut dormin 20 asukkaasta. Viereisen pedin karvaturri yritti valloittaa patjaani ja jouduin puolustamaan reviiriäni.

Crowded Serendipity Beach in Sihanoukville

Edeltävän yön vietin Phnom Penhissä Mini Banana guest housen huomattavasti rauhallisemmassa ja siistimmässä dormissa. Ehdin käydä Wat Phnomissa, kukkulalle rakennetussa temppelissä, jonka mukaan kaupunki on saanut nimensä, ja kävelyllä kaupungin siirtomaa-ajalla rakennetussa vanhassa kaupungissa. Ränsistyneissä taloissa on romanttista viehätystä. Pian niitä ei kuitenkaan ole jäljellä – kaupunkia kunnostetaan vauhdikkaasti. Halusin lounasta katuravintolassa. Sain etsiä yli puoli tuntia. Talojen alakerrat ovat täyttyneet länsimaisten ja aasialaisten turistien maun mukaan räätälöidyillä ravintoloilla ja baareilla.

Buddha is getting a new robe in Wat Phnom

Tulin Sihanoukvilleen aamubussilla ja torkuin suurimman osan viiden tunnin matkasta. Pian puolivälin ruokatauon jälkeen bussi pysähtyi uudelleen, mutta en jaksanut kiinnittää asiaan kummempaa huomiota. Havahduin ja nousin istumaan, kun bussinkäytävälle kerääntyneet ihmiset alkoivat taputtaa. Ehdin nähdä kun pieni vauvan rääpäle nostettiin sitä hakemaan tulleen miehen käsivarsille. Tuore äiti autettiin kahden miehen voimin tien toisella puolella olevaan terveyskeskukseen.

Kätilön virkaa toimittanut kiharapäinen vanha rouva pyyhki kiiltelevät kätensä bussin muovipäällysteisiin penkkeihin, haki tupakan ja istui bussin varjoon sitä polttamaan. Toinen synnytyksessä auttanut rouva napitti kaikessa kiireessä avautuneen kauluspaitansa kiinni. Bussin apupoika haki mopin ja vettä ja pyyhki lattian etupenkkien alta. Sitten matka jatkui.

Olin katsellut vastasynnyttänyttä äitiä edellisellä pysähdyspaikalla, kun tämä seisoi bussin vieressä auringossa. Ainakaan tuolloin hänessä ei näkynyt merkkejä suurista synnytyskivuista. Nainen oli lähtenyt Phnom Penhistä vasta pari tuntia ennen synnytystä, joten nähtävästi synnytyksen ajankohta oli hänelle yhtä suuri yllätys kuin muillekin matkustajille.

Joulurauhaa Angkor Watissa

Reissuväsymys kai painaa. Ei enää jaksaisi yhtään nitisevää tuktukia, kuoppaista tietä, hintatarjousta, joka on tingittävä puoleen, tyhjänpäiväistä itseään toistavaa keskustelua jonkun reissaajan kanssa, kyykkyvessaa. Aina ei tunnu tältä, mutta välillä tekisi mieli ostaa lippu seuraavalle lennolle Eurooppaan.

Ehkä olen liian vanha. Ainakin Don Detillä pöydän muut suomalaiset taisivat hämmästyä kypsää ikääni. Välillä paskaisessa vessassa, kylmässä suihkussa, tuntemattomien kanssa samassa makuusalissa mietin, että onneksi lähdin nyt. Parin vuoden kuluttua omista standardeista joustaminen voisi olla haastavampaa.

Jouluksi matkasimme Sihnoukvillestä Siem Reapiin, Angkor Watin juurelle. Matka kesti ikuisuuden. Ensin bussilla Phnom Penhiin viisi tuntia, sitten toisella perille kuusi tuntia. Onneksi olin varannut huoneen Happy Guest housesta ennakkoon ja meitä odotti hostellin kuski bussipysäkillä. Uusiin kaupunkeihin saapumisessa suurinta stressiä aiheuttavat bussiterminaaleissa päivystävät tuktuk-kuskit, joiden läpi on joko raivattava tiensä toistaen ”no, no” ja päätään pyöritellen tai alistuttava tinkimissirkukseen heistä jonkun kanssa. Lähtöhinta on aina törkeän kallis ja varsinkin Phnom Penhissä heidät on taivuteltava viemään kyydissänsä siihen hostelliin, johon haluaa mennä. He veisivät niin kovin mielellään tähän toiseen hostelliin, jossa saa myös huoneita halvalla ja joka ei olisi täynnä ja joka olisi paremmalla paikallakin…ja joka maksaisi kuskille komission uusista asiakkaista. Kuitenkin mopotaksi ja tuktuk-kuskien joukosta löytyy niitä hyväntahtoisia ja hymyileviä tapauksia, joiden tavoitteena ei ole turistien hyväksikäyttö. Heitä on vain kovin paljon vaikeampi löytää.

Suurin osa Kambodzaan tulevista turisteista suuntaa Siem Reapiin. Toiseksi suosituin kaupunki on Phom Penh ja sen jälkeen varmastikin Sihanoukville. Siem Reapista löytyy siis paljon majoitusvaihtoehtoja (Angkorin oppaamme mukaan 10 viiden tähden hotellia) ja länsimaiseen makuun suunniteltuja ravintoloita. Keskusta-alue Old Marketin ympärillä on viihtyisä. Sieltä löytyivät ensimmäiset putiikit, joissa pääsin tuhlaamaan rahojani vähän enemmänkin. Innostuin siitä, että veljen rinkassa saisin ostoksiani kätevästi Suomeen. Erityisesti kambodzhalaisen Smateria-kassikaupan valikoima sai minut kuolaamaan.

Sun is rising behind Angkor Wat

Jouluaattoaamuna heräsimme puoli viiden aikaan. Viideltä hostellimme tuktuk-kuski ajoi meidät Angkor Watin alueelle (kuski maksoi $ 12 koko päivältä). Oli vielä hyvinkin pimeää, kun kompastelimme Angkor Watia ympäröivän kanavan yli ja yritimme lainata valoa muilta matkaa tekeviltä pareilta. Meistä kumpikaan ei tajunnut, että kello viisi taskulamppu voisi olla tarpeellinen. Muita turisteja seuraamalla löysimme lammen rannalle, johon oli jo kerääntynyt porukkaa. Aattoaamuni aloitti siis siniharmaan auringonnousun seuraaminen Angkor Watin tornien takaa muutaman sadan muun turistin kanssa.

Gate to Angkor Thom

Monks from Thailand on top of Bayon temple

Auringonnousun jälkeen joukkoomme liittyi opas. Matka jatkui Angkor Thomin entisen kaupungin ja sen temppeleiden kautta Ta Phromin temppeliin, jota opas toistuvasti nimitti Tombraider temppeliksi. En ole nähnyt elokuvaa, joten minulta meni selkeästi yksi osa temppelinautinnosta ohi suun. Aamuherätyksen vuoksi haukottelin leveästi koko päivän. Oppaamme piti meille innokkaasti luentoja ja välillä taisin nukahtaa seisaaltani silmät auki, kun kertomukset khmerien kuninkaista alkoivat toistaa itseään. Sokeriksi pohjalle jätettiin Angkor Wat ja se oli varmaan ainoa syy, jonka vuoksi en ilmoittanut jo puolilta päivin haluavani takaisin kaupunkiin ja nukkumaan.

Ta Phrom temple which has been invaded by the jungle

Three amigos and Angkor Wat

Angkor Wat oli odotuksen arvoinen. Seiniin kaiverretut tarinat olivat edelleen yhtä eläviä kuin vuosisatoja sitten, hallien ja käytävien katot nousivat korkealle ja apsaratanssijoiden rinnat olivat kuluneet temppelikävijöiden kosketuksista mustiksi ja kiiltäviksi.

Inside Angkor Wat

Jouluillallisen söimme intialaisessa ravintolassa. Erilaisia alkuruokia, lassia, kanaa ja tulista munakoisoa. Jälkiruoaksi kävimme viinilasillisilla hienommassa raflassa, jossa oli oikein valkoiset liinat ja vielä hyvinkin amerikkalaishenkisessä baarissa kaljoilla. Joulun kohokohta oli skypepuhelu Helsinkiin, jossa pääsimme perheemme joulupöytään parin läppärin ja ihmeellisen internetin välityksellä. Me jouduimme olemaan kuivin suin, kun blinit ja snapsit katosivat muiden lautasilta ja laseista.

Christmas dinner

Joulun jälkeen broidi oli seuranani vielä yhden päivän ennen bussimatkaasa Bangkokiin. Hieman epäröimme, mutta lopulta päätimme maksaa 20 dollaria per nuppi matkasta Komphong Phlukin kelluvaan kylään. Se oli hyvä sijoitus.

Local boat to Kompong Phluk

Matkaa satamantapaiseen, josta veneet kylään lähtivät, oli melkein 30 kilsaa. Satama oli täynnä veneitä, joista jokaiseen olisi mahtunut parikymmentä vierasta. Kuitenkin kuhunkin veneeseen pakattiin vain yksi tai kaksi turistia, sen mukaan millaisissa ryhmissä rantaan saavuttiin. Veneemme moottori jyrisi ja paluumatkalla sain lainaan broidin ipodin kuulokkeet suojaamaan korviani saastaiselta melulta. Mietin jo menomatkalla yksityisveneessämme, miten älytöntä homma oli. Laivatoimintaa pyörittävän firman ”Komphon Phluk Eco-Tourismin” nimi tuntui olevan hyvin kaukana todellisuudesta. Niin kuin se taisi ollakin.

Kompong Phluk's main street

Huono omatuntoni unohtui, kun pääsimme perille kylään. Talot seisoivat puisilla jaloilla noin metrin vedenpinnan yläpuolella. Lapset ja aikuiset liikkuivat pienillä veneillä asunnosta toiseen. Varastokerroksissa asusteli possuja ja taloissa koiria. Talojen takaa alkoi puiden veteen rajaama polku, jota pääsimme pikkuveneellä mangrovemetsään. Kierroksemme loppui Tonle Sap järven selälle, joka tuntui jatkuvan äärettömiin tyynenä peilipintana. 

Mangrove forest and our boat captain in her pajamas

Tonle Sap lake