Oppeja itsestä

Matkalla tuntuu oppivan yllättäviä asioita. Ainakin itsestään. Tunnustan, että en aina ole ollut tunnettu lehmänhermoisena. Esimerkiksi golfkentällä asioiden sujuessa huonosti vielä neljännelläkin väylällä, olen päättänyt, että varmempi tapa saada pallo reikään on heittää sitä käsin griinin suuntaan. Ja heittää maila perässä väylän viereiseen pusikkoon, jotta kävisi varmasti selväksi, että osaan heitellä asioita.

Täällä minusta on kuoriutunut itse nti Kärsivällisyys. Täysi tuktuk odottelee kuskia kymmenettä minuuttia – ei hätää, mihinkään ei ole kiire. Ei vielä viidentoistakaan minuutin jälkeen. Kysyn jotain yksinkertaista asiaa paikalliselta ja saan vastaukseksi kolmatta kertaa ”Yes”, joka ei mitenkään sovi kysymyksen vastaukseksi. Mai pen rai – kysytään uudelleen huomenna (huomennahan on uusi päivä).

Tiesin jo ennestään viihtyväni yksin. Täällä osaamiseni on karttunut – pari päivää yksin lukuun ottamatta Irenen tarjoamaa tarvittaessa hiljaista ruokailuseuraa sujuu ilman ongelmia. Suomalaisuus korostuu meissä molemmissa, kun yritämme vältellä guest housen rouvaa, jottei vain tarvitsisi aloittaa keskustelua: minulla se sujuisi englanniksi muutamalla thaisanalla höystettynä, joihin rouva sitten vastaisi saksaksi (lopputuloksena kumpikaan ei tajua yhtään mitään siitä, mitä toinen sanoo). Irene sentään puhuu ja ymmärtääkin saksaa auttavasti (guest housen omistaja on siis saksalaisen herran kanssa naimisissa ja heidän parin viikon takainen saapumisensa Nakhon thaihin toi elämäämme tuulahduksen Euroopasta).

Matkailijana huomaan olevani optimistinen ja luottavainen. Asiat järjestyvät huolehtimattakin. En osaa valmistella matkoja etukäteen, jos ei ole pakko. Olen tyytyväinen, kun joku muu valitsee majoituksen ja ottaa selvää nähtävyyksistä – itse ehdin lukea tarvittavat kohdat matkaoppaasta perille päästyäni. Mukavuuksista voin luopua helpostikin; se, mikä kelpaa paikallisille, kelpaa myös minulle. Yritän olla valittamatta asioista – untuvapeittoja ja kiiltäviä kylpyhuoneita löytyy Suomen hotelleista. Suurin osa paikallisista, jotka lähestyvät tarjoten apuaan, tarkoittavat uskoakseni vain hyvää.

En ole aiemmin varsinaisesti reppureissannut - ainakaan siinä merkityksessä kuin termin ymmärrän Aasian ja Etelä-Amerikan yhteydessä. Ensimmäinen kosketus ”skeneen” oli Khao San Roadilla Bangkokissa, nyt Nong Khaissa ja Vientianessa jatkoin opintojani. Oppimismetodini on sama kuin muutenkin täällä eli ”matkimalla oppiminen”. Jos Bangkokissa opettelin Chao Phraya Expressin käyttöä seuraamalla paikallisia, niin täällä opettelen reppureissaamista seuraten vastaantulevien matkailijoiden käytöstä.

Olen huomannut, että Nakhon thaissa olen jo oppinut aika hyvin tavoille: lukeminen, nettisurffailu, facebook ja chättäys tuntuvat muodostavan reppureissaajan päivän tehtävät sen jälkeen, kun johonkin on päästy perille ja pakolliset nähtävyydet on katsastettu. Aamiaiseksi syödään hedelmiä tai jugurttia paahtoleivän kanssa – aasialaista riisiaamiaista harvempi matkailija tuntuu omaksuneen.

Kun on keskellä viikkoa reissussa ja seuraa paikallisten arkielämää ulkopuolisena, tulee helposti huono omatunto. Jostain syystä tuntuu siltä, että lintsaan koulusta ja minun pitäisi olla kuuntelemassa opettajaa, ehkä Quiton koulussani. En tiedä, mistä tämä epämääräinen tunne kumpuaa. Painaakohan mieltäni jokin trauma vai tunnenko huonoa omaatuntoa, kun en suorita ja tee asioita tehokkaasti, en täytä paikkaani yhteiskunnassa? Se siitä huolettomasta matkustamisesta.