Syyskuun ensimmäinen

Kun Nong Khain majapaikkamme respassa työskennellyt pulska Jenkeistä kotoisin oleva mies käänsi eilen kalenterin sivua ja huomasi lähtöpäivämme olevan jo syyskuun ensimmäinen päivä, sanoin sen tietävän syksyn alkua. Katsoimme toisiamme merkitsevästi. Farangina tunnen kuuluvani salaiseen kerhoon, joka tietää, mitä neljä vuodenaikaa ovat, toisin kuin paikalliset.

Toisiaan seuraavat vuodenajat merkitsevät ajankulkua. Luonto ympärillä syntyy, kasvaa ja kuolee joka vuosi uudelleen. Ajankulumista on mahdotonta olla huomaamatta, kun ympäröivä maailma muistuttaa siitä päivittäin. Pakkasaamut ja oven eteen kasautuneet lumikinokset, sulavan jään alta paljastuvat hiekoituskerrokset, katupölyn värjäämä kevätilma, valoisat ja viileät illat, maasta ylöspinnistävät narsissit, viileä ja pehmeä järvivesi, hikinen ja tyhjä Helsinki heinäkuussa, pimeät ja lempeät illat kun kesä kääntyy syksyyn päin, laskevan auringon oranssiksi värjäämät puut Töölönlahden rannalla, syksyn kirpeät omenat, kylmä vesisade ja kaikkialle liimautuvat lehdet, märkä asfaltti, joka imee viimeisenkin valon, talven ensimmäiset lumisateet ja niitä seuraava harmaa loska, jonka läpi on aamuisin raahauduttava niska kyyryssä töihin ja illalla yhtä pimeässä takaisin kotiin. Kaikki toistuu vuosi toisensa jälkeen. Ja joka vuosi voi palata siihen samaan hetkeen vuotta aikaisemmin tai sitä edelliseen tai sitä edelliseen vuoteen.

Mountains behind the dormitory in August

The road to our house in June

Täällä syyskuun ensimmäinen päivä tuntuu suunnilleen samalta kuin kesäkuun toinen päivä. On sadellut enemmän tai vähemmän, välillä on ollut viileämpää, mutta nyt on taas ihan yhtä kuuma kuin kesäkuussa. Kuumaa ilmaa katosta käsin pyörittävä tuuletin tuntuu lähinnä vitsiltä. Ajankulun huomaa oikeastaan vain riisipelloista, joilla kesäkuun lopulla istutetut, silloin parikymmensenttiset riisintaimet alkavat olla puolimetrisiä. Siitä ja Irenen lähestyvästä kotiinpaluusta sekä uudesta viisumileimasta passissani.