Draamaa ja vaarallisia tilanteita Thaimaan tapaan

Lapsilla on aina perjantai-iltaisin ohjelmaa, jota asuntolan ”opiskelijakomitea” järjestää. Lapset kootaan kirkkoon ja vanhemmat lapset, komitean jäsenet, leikittävät ja laulattavat muita. Uskaltauduin viime perjantaina taas vaihteeksi mukaan. Tunnin huutoon, meteliin ja juoksemiseen on oltava henkisesti valmistautunut, vaikka oma osanotto rajoittuisikin pelkkään valokuvaamiseen ja vierestä seuraamiseen.

The kids taking part in the activities students have organized for Friday night

Asuntolassa koetaan jatkuvasti jonkinlaista draamaa. Viime aikoina sitä on aiheuttanut yksi työntekijöistä, Ti, joka väsyneenä työmääräänsä suuttui ja hävisi. Pian selvisi, että hän oli lähtenyt Phitsanulokiin sukulaisten luo ja on itse asiassa vakavasti sairas. Lisää draamaa aiheuttaa asuntolassa syntynyt rakkaustarina. Abin ja Ten täytyy nyt vahtia öisin, että tarinan osapuolet eivät karkaa salaisille treffeille yön pimeään.

Thiraphong, Anuwat, Kamonpop and Wichian

Minun matkani asuntolan aktiviteetteihin lisäsi draamaa, ainakin henkilökohtaista, ja lähestulkoon loppui alkuunsa. Naapurimme, vesipuhvelit, olivat kuten tavallista hiekkatiemme vieressä ruokailemassa. Niistä toinen oli päättänyt parkkeerata keskelle tietä. Minä en oikein tunne oloani kotoisaksi isojen eläimien seurassa, en ole viettänyt tarpeeksi (siis en yhtään) aikaa maatiloilla tai hevostalleilla.

Ensin ajattelin, että ehkä puhveli siirtyy, jos kävelen lähemmäksi sitä. Ei mitään vaikutusta. Sitten jäin hetkeksi pohtimaan kummalta puolelta puhvelia minun kannattaisi yrittää ohi. Sitä miettiessäni puhveli kääntyi minuun päin ja tutkittuaan hetken kananmunan kokoisilla mustilla silmillään päätti lähestyä minua. Analysoin nopeasti tilanteen ja totesin ainoan mahdollisen pakoreitin olevan takaisin guest houselle päin. Päätin kuitenkin ensin yrittää hätistää puhvelia pientareen puolella heiluttelemalla vihreitä mukaan ottamiani kumisaappaita ja huutamalla ”Tshuu tshuu” (varmaankin thainkielinen käännös ”hus hus”:ille). Ei onnistunut, joten kokeilin vielä puhvelin vakuuttamista suomeksi siitä, että nyt olisi ihan hyvä idea siirtyä pois tieltä. Sekään ei mennyt perille (totesin puhveleiden olevan harvinaisen hölmöjä eläimiä, pihan Turrekin ymmärtää jo suomea ja se ei vaikuta miltään ruudinkeksijältä), joten aloin hitaasti kävellä takaperin takaisin guest houselle. Tässä vaiheessa puhveli päätti liikuttaa raskasta takapuoltaan sen verran, että se kääntyi poikittain tielle.

Waving these rubber boots in the air didn't help - buffalo wouldn't move

Hetken kävelin yhden askeleen eteen, pari askelta taakse samalla höpöttäen puhvelille suomeksi ja sitten se jostain syystä otti yhden askeleen pellolle päin vapauttaen minulle kulkureitin takaansa. Kun sydän laukaten pääsin loput n. 8 metriä asuntolalle, sain kuulla, että Ab oli löytänyt kobran keittiöstä ja se oli nyt saatu tapettua. En siis päässyt kilpailemaan kauhutarinallani vaan hävisin ennen kuin olin edes ehtinyt aloittaa kertomusta hengenvaarallisesta 20 metrin matkastani guest houselta asuntolalle.

P.S. Kenkärivistöni saattaa näyttää liioitellulta...mutta puolustuksekseni on mainittava, että 6 paria kenkiä on noin 94 paria vähemmän kuin kaapeissani Suomessa ja laitimmaiset sandaalit ovat lahjoitus Ireneltä. Suomesta asti kannoin vain violetit addun sandaalit, jotka vinkuvat kävellessä - siksi piti hankkia uusia sandaaleja. Ja beiget sandaalit ovat edustus- ja opetussandaalit. Niissä on vähän korkoa, joten niillä jaksaa seistä luokan edessä pari tuntia tai kävellä kaupungilla.

Yllättävä perheenlisäys - Puppy love

Kissoja ja koiria pyörii Nakhon thaissa kaikkialla ja vaikuttaa siltä, että kaikilla on koti jossain. Guest housea pyörittävällä perheenoloisella yksiköllä on myös paljon lemmikkejä. Yllätykseksemme lemmikeissä tuntuu olevan paljon vaihtuvuutta. Kesäkuun alussa tänne saapuessamme meidät toivotti tervetulleeksi kolme koiraa: yksi vaalea ja hieman muita suurempi, väsyneen oloinen koira, toinen vaalea ja pirteä räksyttävä tapaus, joka myöhemmin sai meiltä nimen Lelu ja kolmas, porukan rastafari, tummaturkkinen elämästä nautiskelija – Turre.

Sathiya kertoi, että yksi koirista odottaa perheenlisäystä ja kun suurin ja väsynein koira hävisi pihapiiristä, oletimme automaattisesti, että kyseessä oli tämä piski. Ihmettelimme, kun pentuja ei viikkojenkaan jälkeen näkynyt missään. Turre ja Lelu jatkoivat eloaan, Lelu haukkuen innokkaasti aina saapuessamme talon pihaan ja herättäen meidät aamuyöstä haukunnallaan. Turre taas oli päivä päivältä likaisempi ja sen turkista ja korvista irtoava löyhkä kävi koko ajan vahvemmaksi.

Proud mother

Eräänä päivänä pari viikkoa sitten pihan pöydällä makasi kolme pienen pientä koiran pentua ja pihalle oli ilmestynyt valkoinen kani häkissään (!). Kolmatta alkuperäistä koiraa ei sen sijaan näkynyt missään. Ihmettelimme, miten pennut pärjäävät ilman emoaan. Lelu pestiin ja vietiin märkänä mopon kyydillä naapurin. Sen jälkeen emme ole enää nähneet Lelua. Sen sijaan, poikakoiraksi luulemamme Turre alkoikin imettää pentua, joka ainoana jäi guest houseen. Nähtävästi Turre onkin siis tyttökoira ja on ollut koko tämän ajan rauhallisesti ja likaisesti raskaana. Nyt Turren pikkuvauvan seikkailut ja tutkimusretket ympäri pihapiiriä ovat iltojemme viihdyke. Koirakuume ei kuitenkaan osoita nousemisen merkkejä, ehkäpä siitä syystä, että vauvan mutsi on niin likainen ja haiseva tapaus.

Isn't she just the cutest thing ever?

In English: The family running our guest house loves animals, it seems. When we arrived, three dogs welcomed us. Very soon biggest of the dogs disappeared and we got to know better only two of them: Lelu (Toy), who was always barking and Turre, whose brown fur is permanently tangled up in small knots.

Small one just keeps eating

We were told that one of the dogs was expecting and we automatically thought that it was the biggest dog which had disappeared. Then one day, Lelu was given a bath and the girl from guest house took it wrapped up in a towel on the motor bike with her. Lelu hasn’t been seen after that. Replacement was three little new born puppies. All three were here only for a couple of days and then one day only one was left. To our surprise the one puppy left followed Turre for food, Turre who we always believed to be a boy. So now we get to follow the adventures of this cutest little thing.

The camera seemed interesting...

Kalajuttuja - Big Fish

Thaimaalaiset, ainakin nakhonthailaiset, rakastavat kalastamista. Meiltä tiedusteltiin lempikalastustapaamme jo ennen kuin meidät Phitsanulokiin lennättäneen lentokoneen matkatavarat olivat ehtineet hihnalle. Te, Tui ja Prayoon suuntavat heti vapaahetken koittaessa läheisille patoaltaille kalastusvälineineen. Tärkein Tuin osaamista noin kymmenestä englannin kielen sanasta on ”Fish!”. Te ja Tui viettävät tunteja toimistossa katsoen netistä kalastusvideoita. Jos haluaisin opetella varmaa small talk sanastoa thaiksi, tulisi minun keskittyä kalastussanastoon.

Thai version of net fishing

 Tänään Prayoon vei meidät valokuvausretkelle. Nakhon thain lähistöllä risteilee paljon kanavia, joita on rakennettu sadekaudella tulvivan veden kulkuväyliksi. Näille kanaville paikalliset kerääntyvät verkkoineen ja virveleineen viettämään aamuja, keskipäiviä ja iltoja.  Tulikuuman keskipäivän auringonkin alta löytyi useita päästä varpaisiin verhoutuneita kalastajia verkkoineen. Ehkä en kerro kellekään, että en ymmärrä kalastusta enkä kalastajia. Olen vain hiljaa, jos kysytään.

Fishers with their sun protection

In English: The Thai people, or at least people living in Nakhon thai, love fishing. Te, Tui and Prayoon escape to the nearby dams every chance they get. Fishing related vocabulary is what interests them the most in our classes. Today Prayoon took us for a photo excursion. We went to see locals fishing from the canals that have been dug for the rain water. Women and men had brought their fishing nets attached to long poles and sat under the burning sun. The nets were sunk to the water and small silvery fish was caught in them every once in a while.

Fisher checking his net

Asanasta toiseen

Aloitin astangajoogan lähestulkoon kolme vuotta sitten. Harrastus on ollut suht säännöllistä, mutta melko vähäistä. Olen taistellut samojen asanoiden (asentojen) kanssa jo muutaman vuoden. Täällä aamuisin käytössäni on kaikki maailman aika ja juoksulenkeille en ole kehdannut lähteä ennen aamukuutta (ainoa aika, jolloin puolen tunnin lenkki pyörtymättä kuumuudesta voisi periaatteessa olla mahdollinen), joten joogasta on tullut päivittäinen harrastus.

Joku voisi väittää, että säännöllisen harrastamisen tuottamat tulokset eivät voi olla yllätyksiä, mutta kyllä minä olin yllättynyt, kun sain ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen nostettua itseni lattialta siltaan. Tai kun jalkani pysyivät päällä seisonnassa vatsani päällä koukussa jo useita hengityksiä. Vielä ei tosin ole pelkoa siitä, että saisin jalat suoristettua. Ehkä syyskuussa.

Hurahdin luonnonkosmetiikkaan ja luomuruokaan niin ikään viime vuoden aikana – ehkä seurauksena joogasta, ehkä syynä oli molempien trendikkyys (ovatko edes trendikkäitä, en tiedä...). Dödö siis vaihtui alumiinittomaan versioon, brändätyt rasvat kookosöljyyn ja Ruohonjuuresta tuli säännöllinen ostoskohde. Täällä Thaimaassa olen saanut unohtaa luomun olemassaolon. Kookosöljyä löytyi yhdestä kemikaaliosta ja sitä läiskin päänahkaani, joka ei ole tottunut kaupan shampooihin. Kainalot pysyvät kuivina taas alumiinin avulla. Ruoan mahdollisista myrkyistä ei ole mitään mainintoja, ja suurin osa ostoksista tulee tehtyä kuitenkin toreilta. Hyvää ei kuitenkaan lupaa se, että esimerkiksi meidän taloutemme tiski- ja pyykinpesuvedet laskevat suoraan viereisille riisipelloille.

Syksymmällä pitänee ottaa takaisin takapakki hippiasteikolla. Voisin mennä pariksi viikoksi johonkin temppeliin meditoimaan tai joogakurssille. Suuremmista kaupungeista saa huhujen mukaan kasvisruokaakin.

Uusia kuvia - New photos

Flickrissä on taas uusia kuvia. Tällä kertaa Sukhothaista, ruoasta ja Nakhon thaista.

Nyt täällä sataa. Runsaasti. Ja taivas jyrisee. Pitää laittaa kumisaappaat jalkaan, kun menee illaksi asuntolaan opettamaan lukiolaisia.

New photos from Sukhothai and Nakhon thai in Flickr.

Uudet tuttavuudet – kertomus ihmisistä ympärillämme

Vietän täällä useita tunteja päivässä ihan vain omassa hyvässä seurassani. Irenen kanssa jaamme aamupala-, iltapala- ja lounashetket, viikonloppureissut, mopoajelut kaupungille ja silloin tällöin toistuvat thaitelevisiontuijotusillat. Suurin osa ajasta kuluu siis joko Irenen seurassa tai yksikseni (tosin yksin vietetystä ajasta hävettävän suuri osuus kuluu yhteydenpitoon Suomeen). Nakhon thaissa ei ole turhan helppoa tutustua uusiin ihmisiin, englannin kielen taitoa harvalla on ja liikkuessamme Irenen kanssa tiiminä, eivät paikalliset yleensä lähesty.

Asuntolassa eli työpaikassamme olemme tutustuneet paikan työntekijöihin, Tehen, Tuihin, Tihin ja Abiin. Lisäksi uusiin ystäviin kuuluvat isäntämme Sathiya ja Prayoon sekä heidän nuorin lapsensa 8-vuotias Hanna. Honda-mies Wow on myös osa tuttavapiiriämme, kuten myös koulusta löytyneet tuttavat, Beer näistä etunenässä. Sitten on tietysti guest housea pyörittävä perhe, jonka koostumus on ollut päivittäisen arvailun ja keskustelun aihe.

Te on asuntolan aivot, vähän alta nelikymppinen, englantia paikalliseen tasoon nähden erittäin hyvin puhuva mies, joka on viime syksystä alkaen asunut ja työskennellyt asuntolassa. Hänen vastuullaan on kaikki hallinnolliset asiat. Te on ollut aikoinaan Italiassa vaihdossa ja osaa aina välillä yllättää länsimaalaisuudellaan. Te-raukka, kuten muutkin asuntolan työntekijät, on jatkuvasti rättipoikkiväsynyt ja joutuu silti ottamaan osaa opetustunteihimme.

Te and Prayoon

Ten vähän päälle 30-vuotias sisko Ti on asuntolan kokki ja lasten henkinen tukija. Hän on lasten seurana, jos he joutuvat sairaalaan, hän opettaa pienimpiä pyykin pesussa ja herää joka aamu neljältä ja ajaa torille mopollaan, pinkki ajotakki päällään ja pinkki kypärä päässään. Niinä harvoina kertoina, kun Ti jaksaa tulla englannin tunneille, hän yleensä nukahtaa istualleen noin kymmenen minuutin sisään. Ti ei puhu englantia kuin autettuna. Hänestä ei siis ole meille seuraksi. Tillä on lapsi, joka asuu käsittääkseni Phitsanulokissa isänsä kanssa. Ti itse asuu asuntolassa.

Tui on 35-vuotias asuntolan raamatun opettaja ja innokkain englannin opiskelija, johon täällä olen tutustunut. Irenen mukaan innokkuus johtuu osin minusta. Minä olen päättänyt, että ei johdu. Tuilla on kaksi lasta, joista toisen kanssa hän asuu, käsittääkseni äitinsä luona. Tuin englannin kieli on samalla tasolla kuin minun thaikieleni, joten olemme noin viikoin välein istuneet alas ja opettaneet toinen toistamme. Keskustelut eivät ole kovinkaan syvällisiä. Tuilla on onneton englannin sanakirja, jossa sanat on listattu aiheittain ja josta olen itsekin oppinut aivan uusia englanninkielen sanoja, luultavasti sellaisia, joita ei ole ollut yleisessä käytössä pariin sataan vuoteen.

Tui with boys from the dormitory in the boys' bedroom

38-vuotias Ab on asuntolan uusin lisä, hän saapui kolmisen viikkoa sitten auttamaan kirjanpidossa, johon Tillä ei ole ollut muiden töiden vuoksi aikaa kesälomien päättymisen jälkeen. Ab oli aiemmin ala-asteen opettaja, mutta päätti kesäkuussa lopettaa työt ja palata asuntolaan töihin ja asumaan. Ti ja Ab jakavat huoneen asuntolan yläkerrassa. Ab osaa englantia melko hyvin, hänen kanssaan olen jopa keskustellut. Lisäksi Ab on ihana lasten kanssa, hänen ansioistaan 8-10-vuotiaiden englannin tunneilla on säilynyt jonkinasteinen järjestys.

Sitten on tietenkin Honda-mies/Honda-man aka Wow, joka ilmestyi mopon ostamisen jälkeen englannin tunneillemme. Wow puhuu silloin tällöin sanan englantia ilman apua, mutta hymyilee aina leveästi. Nyt vaikuttaa siltä, että Honda-mies on kadonnut yhtä yllättäen kuin hän oppilasjoukkoomme liittyi. Viime viikolla tehdystä tuntien uudelleen järjestelystä oli kai unohdettu ilmoittaa Wowlle ja hän joutui kuuntelemaan vähintään puoli tuntia Tuin raamatun opetusta lapsille ennen kuin oli minun opetusvuoroni. Tämä saattoi olla suvaitsevaisellekin buddhalaiselle liikaa.

Koulussa olen tutustunut parhaiten Irenen tukena olevaan englannin opettajaan, Beeriin. Beer on omien sanojensa mukaan luultavasti ainoa ladyboy, joka toimii opettajana Thaimaassa. Näin saattaa hyvin ollakin. Beer on joutunut joustamaan työnsä vuoksi sen verran, että ei voi meikata eikä pukeutua naisten vaatteisiin kouluun. Onneksi kuitenkin hiuksiin voi laittaa esimerkiksi ruusukuvioisen pannan ja kauluspaita saa olla pinkki ilman, että rehtori puuttuu asiaan. Beer puhuu englantia suhthyvin verrattuna muihin ”englannin” opettajiin ja hän on avoin ja puhelias.

Sitten viimeisenä on tämä meidän guest housen perhe, josta olemme ihan pihalla. Guest housen yhteydessä on sen omistajan kotitalo. Omistaja tosin asuu Saksassa miehensä kanssa ja talossa asuu sekalainen seurakunta nuoria ihmisiä. On tyttö, joka onkin ehkä poika, joka auttaa meitä, jos huoneissa on jotain ongelmia. Sitten on tämän tytön tai pojan sisko (tai tyttöystävä), joka tulee auttamaan lakanoiden vaihdossa. Sitten on vielä yksi pyöreäkasvoinen tyttö, joka saattaa myös olla töissä guest housessa. Hänen olen nähnyt siivoavan guest housen rivitalon huoneita. Tämän lisäksi on n. 14-vuotias koulutyttö, parikymppinen nuori mies, kaksi pientä poikaa, joista toinen tai molemmat ovat ehkä tämän parikymppisen miehen lapsia, yksi nuori nainen, joka ajaa silloin tällöin mopollansa pihaan ja joka saattaa olla lasten äiti ja sitten vielä mummo ja pappa, jotka asuvat asuntolalle johtavan tien varressa olevassa talossa, mutta ilmestyvät aina silloin tällöin tänne ihmettelemään meitä ja ongelmiamme. Tämä saattaa olla paikallinen uusperhe. Mutta kun englantia ei puhu heistä yksikään, olemme täysin omien arvailujemme varassa.

House of the family that runs the guest house

Byrokratiapäivä Phitsanulokissa - Red tape and rain

Viime viikolla otimme puheeksi työluvan hankkimisen. Periaatteessa Nakhon thaissa voisi huoletta olla vapaaehtoistöissä ilmankin työlupaa, mutta Hallelujah dormitoryäkin pyörittävän Full Gospel Churches of Thailand järjestön toimintaan osallistuvan, muualla Thaimaassa asuvan, suomalaisen Milkan mielestä, työluvan hankkiminen meille olisi hyvää harjoitusta isännillemme.

Keskiviikkoaamuna yhdeksän aikaan saimme sitten soiton Sathiyalta: tänään lähdettäisiin Phitsanulokiin työlupaa hankkimaan. Kävelimme kymmeneksi asuntolalle ja Prayoon olikin siellä jo – edessään kunnioitettava kasa thainkielisiä papereita. Näistä yhdet saimme täytettäväksemme. Pyöriteltyämme papereita reilun tunnin ajan, päästiin matkaan kohti P-lokia. Mukaan tulivat yllätykseksemme myös kaksi Sathiyan toisessa projektissa työskentelevää miestä. Heidän tarkoitus oli hankkia laattoja ja lamppuja rakenteilla olevaan kirkkoon. Toinen miehistä kiipesi etupenkille ja aloitti Phitsanulokiin saakka kestäneen monologin aiheesta x ja toinen kapusi takakonttiin.

Phitsanulok railwaystation

Thaimaassa automatka ei ole mahdollinen ilman eväitä ja ruoka on aina kaikkien mielessä. Minäkin olen jo sen verran sopeutunut, että ajatuksissani on jatkuvasti, milloin saan seuraavan kerran ruokaa, mitä haluaisin syödä seuraavalla aterialla, mitä olen eilen syönyt tai mitä pitäisi ostaa kaupasta välipalaksi. Niinpä heti päästyämme Nakhon thain kaupungin portin ulkopuolelle pysähdyimme tien varressa olevalle myyntitiskille, josta ostettiin rasvassa paistettuja kakkusia, joiden sisällä oli perunaa ja papuja, näille tarkoitettua makeaa kastiketta, jossa oli aavistus chiliä sekä pähkinärouhetta ja rasvassa paistettuja, jauhoissa ja kookoshiutaleissa pyöriteltyjä banaaneja (nam!). Puolessa välissä matkaa kello olikin jo yli puolen päivän ja oli korkea aika lounaalle. Pysähdyimme siis khao padille ja nuudeleille.

Preferred way of transport in P-Lok: sham-lor

Työlupaan tarvittavien papereiden lista piti sisällään muutaman kohdan, joihin emme olleet varautuneet: suuret passikuvat ja lääkärintodistuksen. Phitsanulokiin saavuttuamme ensimmäinen pysähdys oli valokuvausliikkeessä. Sekä me että tällä kertaa myös isäntämme odottivat, että kuvaus ja kuvien kehitys olisi noin 10 minuutin homma. Eihän se ihan niin sujuvasti mennyt. Kuvaajalla oli nähtävästi uusi kuvien käsittelyohjelma, jolla hän korjaili kuviamme yli puoli tuntia. Irene sai kasvojen kohotuksen ja minun naamani valkaistiin ja ikävät pisamat poistettiin.

Tämän jälkeen seuraava kohde oli sairaala (jostain syystä Sathiya tajusi vasta tässä vaiheessa, että minulla ei ollut lääkärintodistusta mukana, vaikka olin asiasta sanonut kolme kertaa aamun aikana). Sairaalassa minut ohjattiin saman käytävän varrella kolmen eri tiskin luo, joista jokaisella odotin hetken. Verenpaineeni mitattiin ja minut punnittiin. Sitten olikin lääkärin vuoro – hän kysyi, sairastanko astmaa ja kuunteli keuhkoni. Olin vastaanotolla korkeintaan 30 sekuntia. Kassan kautta ulos ja olin yhtä lääkärintodistusta rikkaampi ja 120 bahtia (2,5 euroa) köyhempi. Sairaanhoito (jos sitä siksi tässä tapauksessa voi sanoa) vakuutti tehokkuudellaan.

A street-by store in Phitsanulok

Tässä vaiheessa kirkon kunnostustarvikkeita ostamaan tulleet miehet olivat olleet reissussa jo neljä tuntia ja kumpikaan ei ollut vielä nähnyt vilaustakaan laatoista tai lampuista. Kaatosateen alkaessa Prayoonin pick-up kurvaili virastotaloon, jonka kolmanteen kerrokseen ehdimme sopivasti puoli tuntia ennen sulkemisaikaa. Yllätyksekseni työlupaosastolla ei ollut aavistustakaan jonosta, lisäksemme vain kaksi intialaista tai bangladeshilaista naista täyttämässä kaavakkeita ja armeijallinen virastontyöntekijöitä lohenpunaisissa pikeepaidoissaan. Virastontyöntekijä selaili Prayoonin tuomia papereita, kyseli lisäkysymyksiä ja otti uusia kopioita ja allekirjoituksia tunnin ajan. Lopputulos: vähintäänkin kaksi paperia, jonkinsortin todistusta, tarvitaan Full Gospel Churchesien päätoimistolta Bangkokista asiankuuluvine leimoineen (täällä rakastetaan leimoja, leimalla saa minkä tahansa todistuksen viralliseksi). Kaikki meidän paperimme sen sijaan läpäisivät seulan. Pääsemme siis vielä uudelle reissulle P-lokiin, jipii!

Viimein pääsimme laattakauppaan. Prayoonin lupaama 15 minuutin odotus autossa venyikin tuntiin ja kauppa oli ehtinyt olla jo puoli tuntia kiinni, kun matkatoverimme palasivat autolle pienen muovikassin kanssa. Lamppuja ei kuitenkaan ollut vielä ehditty hankkia ja kello lähenteli seitsemää. Tässä vaiheessa meidät jätettiin kyydistä paikallisen tavaratalon, Toplandin, kohdalla ja saimme ”tunnin tai kaksi” shoppailuaikaa. Tein, mitä paikallinen olisi tehnyt - ostin ruokaa. Puolentoista tunnin epämääräisen haahuilun jälkeen (Irene sai ostoksiakin tehtyä) Sathiya viimein soitti ja automatka takaisin Nakhon thaihin saattoi alkaa.

Chinese temple in Phitsanulok

In English:

We decided that it would be good to have working permits for our volunteer work even if no one would probably bother to come and ask for those here in the countryside. On Wednesday, Sathiya called us in the morning and announced that we’re going to Phitsanulok to get the permits.

After some paper work at the office we headed for P-lok and stopped for snacks and lunch along the way (thais are always eating and always asking if we’re hungry). In P-lok the first stop was at a photography shop. Ten minute stop turned out to last almost an hour as the photographer decided to use some Photoshop magic on us: Irene got a facelift and my skin was whitened and nasty freckles were removed. Next stop was a hospital where I got a medical certificate in thai. So I understand there’s something about my weight, height and blood pressure.

As always when we are in Phitsanulok, a heavy rain had started by this. We arrived at the employment office nicely half an hour before the closing time. The clerk browsed through the papers and asked additional questions for an hour or so. The conclusion was that a couple of papers are needed from the head office of Full Gospel Churches in Bangkok. So, we get to come to P-lok another time…maybe already this week.

Sabai dii

Seuraavan kirjoituksen sisältö on tuskin kovinkaan kiinnostava muille kuin läheisimmille sukulaisilleni. Ne, joita terveydentilani täällä kaukana kiinnostaa, voivat siis jatkaa lukemista, muille suosittelen tämän kirjoituksen ohittamista. Niin, terveisiä mummille ja Eskolle, mummulle sekä vaarille – tiedän teidän seuraavan blogiani joko jonkun muun avustukselle tai itseksenne. Ja Päiville kiitokset kirjeestä, en tiennytkään, että kirjoitat niin kauniisti. Lupaan kirjoitella takaisin päin jossain vaiheessa.

Lihansyönnin yhtäkkisestä aloittamisesta ja paikallisen bakteerikannan eroista huolimatta, en ole toistaiseksi saanut mitään vatsatautiin viittaavia oireita. Itse asiassa siltä osin olen voinut täällä paremmin kuin Suomessa (kukaties syynä on ollut kanan comeback ruokavaliooni, kuitenkin aion palata takaisin lihattomaan ruokaan heti, kun se on mahdollista). Malariaa vastaan syömäni Lariam-lääkitys ei ole myöskään tuottanut pelkäämiäni seurauksia. Suomessa lukemani lyhyen novellin mittainen kertomus mahdollisista sivuoireista on jäänyt osaltani kokematta.

Viime viikonloppuun saakka onnistuin olemaan polttamatta itseäni, nyt yritän suojata pinkkiä ihoani vaatetuksella. Vielä sunnuntaina iloisesti punertaneet käsivarret alkavat jo lähestyä toffeen väriä. Hyttyset tai muutkaan ötökät eivät ole häirinneet, hyttysmyrkkyä tulee käytettyä vain silloin tällöin. Kaiken kaikkiaan olen ollut täällä terveenä, elämäntavat ovat säännölliset, en ole nälkäkuoleman partaalla, nukun hyvin ja olen onnellinen.

Sunset in Nakhon thai

Matkalla matkustetaan - nyt Sukhothaihin

Sukhothaihin päästäksemme meidän on ensin matkustettava Phitsanulokiin. Matkan Phitsanulokiin voi jo käyttää nukkumiseen, koska maisemat tien varrella on tullut nähtyä muutamaan otteeseen. Tällä kertaa se ei vaan onnistu, koska ärsyttävin täällä tapaamani lapsi, noin 7-vuotias poika, on päättänyt, että Irene on leikkikalu. Hän heiluttelee pientä karvaista apina-avaimenperää Irenen naaman edessä ja tökkii sillä Ireneä naamaan. Tekisi mieli ottaa poikaa ranteista kiinni ja sanoa kovaan ääneen ”Häivy”. Näen jo, kuinka poika alkaisi pureskella alahuultaan ja juoksisi bussin etuosassa istuvan isänsä luo ennen kuin alkaisi itkeä. Ja kuinka linja-auton kapean käytävän toiselta puolelta meitä katseleva vanha ruskeaksi rypistynyt nainen katsoisi meitä vielä entistä tuomitsevammin. Annan siis silmien painua kiinni ja yritän unohtaa pienen kiusankappaleen.

Phitsanulokissa vaihdamme bussia. Edessäni istuu kaksi nuorta farang-miestä. Punapartainen ja pienipäinen kaveri lukee innolla sivuja Laosista Lounarin South-East Asia on a Shoestring versiosta – kirja, jonka juuri tilasin Book Depositorysta. Mietiskelen, kuinka kauan pojat ovat olleet reissussa ja mistä he ovat kotoisin. Kuluneesta Lounarista, jonka sivuja koristaa ruskea tahra, voisi päätellä, että matka on jatkunut jo kauemminkin. Sen sijaan poikien edellisestä parturikäynnistä ei ole kauaakaan – molemmilla hiustupsut ylettyvät juuri ja juuri korvien yläpuolelle.

Sukhothai New city

56 kilometriä Sukhothaihin. Harmaa tie kulkee vetisten riisipeltojen läpi kuin loppumaton laituri. Vuoria ei näy enää edes horisontissa. Annan ajatusteni harhailla, ne sekoittuvat päässäni ja vanhat muistot kohtaavat uusia bussin ikkunan takaa tulleita mietteitä. Matkustaminen bussissa tai junassa on yksi lempiasioistani. Voin hyvällä omatunnolla olla tekemättä mitään ja silti teen jotain. Määränpäällä ei ole väliä ja matkan toivon kestävän mahdollisimman kauan.

Valitsen matkustusmeditaatiolleni taustamusiikiksi 22 Pistepirkkoa. Sister May tuo mieleeni Ruissalon hiekan varpaideni alla ja kesän 2005. Liian aikaisin olemme perillä Sukhothaissa. Bussipysäkiltä hyppäämme tuktukin kyytiin ja pian olemmekin jo Trip Advisorin perusteella valitsemamme TR Guest Housen edessä uudessa Sukhothaissa. Valitsemme tarjolla olevista huonevaihtoehdoista kalliimman, 600 bahtia yöltä maksavan bungalowin.

Our lovely little bungalow

Lisäksemme hotelli tuntuu olevan täynnä ranskalaisia lapsiperheitä. En tiedä, milloin reppumatkailusta lasten kanssa on tullut hyvä idea viettää kesäloma. Ehkä se on Ranskassa aina ollutkin. Joka tapauksessa pariskuntia joko yhden pienemmän tai useamman kouluikäisen lapsen kanssa tuntuu olevan noin puolet Sukhothaissa tapaamistamme farangeista.

Ensimmäisen illan vietämme makoillen sateen jälkeen bungalowin tiikkisellä terassilla lukien. Löydän hotellin kirjahyllystä lainaksi englanninkielisen painoksen Sovituksesta. Seuraavana aamuna suuntaamme Sukhothain historialliseen kaupunkiin (jonka vuoksi turistit Sukhothaihin tulevat, muuta nähtävää ei ole) syötyämme ensin runsaan länsimaisen aamiaisen: toastia, paistettuja munia, teetä ja hedelmiä.

Wat Si Chum

Sukhothain historiallinen puisto on Unescon maailmaperintökohde: alue täynnä raunioita Sukhothain kuningaskunnasta, joka hallitsi alueella 1200-luvulta 1400-luvulle, tästä tosin vain lyhyen aikaa kukoistaen. Pyöräilemme aluetta ristiin rastiin temppeliltä, saarelta ja buddhapatsaalta toiselle. Hotellimme täyttyessä illalla muista matkustajista ja lähtiessämme seuraavana aamuna takaisin Nakhon thaita kohden huomaan vatsan pohjassa ja jaloissa orastavan levottomuuden tunteen. Kaipaisin jo kauemmaksi, haluaisin kiivetä Bangkokin tai Chiang Main bussin kyytiin. Mutta vielä ei ole sen aika. Bussissa takaisin Nakhon thaihin ilmastoinnin virkaa toimittavat avoimet ikkunat. Painan pääni taakse ja annan ikkunasta työntyvän pölyisen ja hiekkaisen ilman lyödä leukaani vasten. Perillä pääsen pesemään matkan hiekat kasvoistani.

Ruins in Sukhothai

Falang falang!

Näillä huudoilla lastentarhan lapset tervehtivät meitä tiistaisin saapuessamme Kalaniya Wattanaan koululle asuntolan hopean harmaalla kuoppaisella pakettiautolla, jonka takaosan oven avaamiseen vaaditaan aina kuskin apua. Joka viikko olemme näille viisivuotiaille yhtä suuri hämmästys. Ensin huudetaan ”falang falang” niin, että koko tarharakennus kuulee, sitten juostaan hetkeksi piiloon luokkaan ja sitten takaisin ulos ihmettelemään. Tässä vaiheessa kaikkiin kolmeen rakennuksen tyhjään luokkaan on jäänyt opettajat ihmettelemään, minne lapset hävisivät. No lapset parveilevat ympärillämme kuin pienet muurahaiset. Osa juoksee hakemaan kavereita, jotka ovat jossain kauempana, jotta nämäkin pääsisivät ihmettelemään valkoista vierasta. Ja säikäyttelemään meitä, osoittelemaan ja nauramaan.

Kindergarten children coming running to see me

Sitten alkaakin arvonta: mitäköhän luokkaa minä opetan ja onko minulla paikallista opettajaa apuna tulkkaamassa. Irene häviää Beerin seurassa yläaste- ja lukioluokkiin. Minulla on edessä kaksi opetustuntia 10-12-vuotiaiden kanssa. Aiheet olen pitänyt sopivan yksinkertaisina: värejä, viikonpäiviä, eläimiä ja numeroita. Aina tunnin alkuun laskeskelen hiljaa päässäni kahteenkymmeneen, kun kysymykseeni ”How old are you?”, koko luokka vastaa kuorossa ”How old are you?”. Sitten yritän ”how do you ask someone’s name: what is...?”. Koko luokka vastaa kuin levyltä “My name is (tähän jokainen täyttää kuuliaisesti oman nimensä, aluksi sen tilalla oli minun nimeni…)”. Kuten arvata saattaa, nämä kaksi opetustuntia eivät kuulu viikkoni kohokohtiin. Yritän kovasti miettiä, mitä tämä kokemus minulle opettaa. Kärsivällisyyttä ainakin.

Asuntolalla opetus alkoi sujua jo aika hyvin. Joka toinen viikko leikitin ja huudatin väsyneitä 8-11-vuotiaita. Olen keksinyt noin tusinan uusia leikkejä, joiden ideana on saada lapset sanomaan edes jotain englanniksi. Viime viikolla totesin, että jotain on myös tapahtunut: toisiksi pienin poika, aina äänessä ja liikkeessä oleva 8-vuotias ja noin metrinmittainen Khai, sanoi useita sanoja englanniksi, kun leikimme eläimiä! Ainakin dog ja pig. Minä osaan myös jo aika taitavasti tuherrella tussilla nopeasti eläimen kuvia ja heittäytyä lattialle liikkumaan ja ääntelemään kuin piirtämäni eläin. Joka toinen viikko tähän saakka opetin kymmeneen henkeen kutistunutta vanhempien opiskelijoiden ryhmää. Pienessä ryhmässä oli se hyvä puoli, että ehdin jutella jokaisen kanssa muutaman lauseen englanniksi, oppilaat olivat hiljaa, eikä minun tarvinnut huutaa jokaista asiaa ja odottaa sen jälkeen Ten käännöstä ja siitä seuraavaa keskustelua thaiksi. Viime viikolla kävin jo useiden lauseiden mittaisen keskustelun erään tytön kanssa, joka haluaa koulun jälkeen opiskelemaan englantia Chiang Maihin.

Dormitory's van - sun is just setting behind the mountains so everything's pink

Tällä viikolla opetus laitettiin kuitenkin uusiksi. Suhtaudun uusiin järjestelyihin toistaiseksi hieman epäilevin mielin. Nyt pidämme kahden ryhmän sijaan opetusta neljälle ryhmälle. Jokaiselle kaksi puolen tunnin opetuskertaa viikossa. Ala-asteikäisten osalta ryhmät ovatkin mukavan pieniä: 8 ja 10 lapsen ryhmät. Mutta yläastelaisten ryhmässä onkin sitten 26 lasta ja näistä yksikään ei ole osallistunut tunneillemme sitten ensimmäisen opetuskerran. Lukiolaisten ryhmä kasvoi nyt 20 oppilaaseen – lopputuloksena se, että eilisellä puolen tunnin tunnilla en ehtinyt oikeastaan opettamiseen lainkaan. Aika meni siihen, että Te käänsi kysymyksiäni, jotka oli edellisellä viikolla ymmärretty ilman käännöstä ja sitten niistä keskusteltiin thaiksi. No, tämä nyt oli ensimmäinen kerta. Ehkä tänä iltana sujuu jo paremmin. Yritän keksiä, miten leikimme toria 20 hengen kesken.

In English: Everytime we arrive at Kalanya Watanaa school, where we teach every Tuesday, the kindergarten children are as surprised and amazed as ever. “Falang, falang!” they scream and run towards us to see us, first hesitantly, then even trying to scare us. I teach primary school students. Each class I try to count slowly to ten in my head when the answers to my questions are those same questions repeated in unison by the 20 or so children in their blue-and-white (girls) or brown-and-white (boys) school uniforms.

Every other week on the evenings I’ve been teaching from 8 to 12 year old children in the dormitory. For these classes I’ve been trying to use all my creativity, coming up with games that could entertain even the ones, who cannot yet read, for half an hour. So I’ve been throwing myself on the floor, playing animals and shaking my arms and legs to teach body parts. Finally something has happened: the smallest, loudest and fastest of them all, Khai, said some words in English on last Thursday’s class. Mission partly accomplished!

Kielimuuri välissämme on

Kaikki hetket täällä eivät ole yhtä ruusuilla tanssimista. Koti-ikävä on tunne, jota en ollut vuosiin kokenut. Nyt diagnosoin epämääräisen ahdistuksen tunteen palleassa ikäväksi. Koti-ikävä on toisaalta kiva asia: pitää lähteä aika kauaksi ja aika pitkäksi aikaa, että sen saa aikaiseksi. Yritän nyt siis nauttia niistäkin hetkistä, kun kaipaan Suomen kesää, siideriä ja kavereita.

Hyvin paljon aikaa kuluu siihen, kun yrittää saada netin toimimaan

Toisinaan (tai no, usein) täällä saa hakata päätä seinään, kun yrittää saada itsensä ymmärretyksi. Thaimaalaiseen kielenkäyttöön kuuluu se, että kysymyksiin ei vastata "ei" vaan aina "kyllä". Jos siis kysyy esimerkiksi lähdemmekö viikonloppuna lauantaina tai sunnuntaina johonkin, vastaus on ihan varmasti "yes".  Sitten pitää vain yrittää muotoilla tarpeeksi monta uutta kysymystä, joilla saa selvitettyä sen, tehdäänkö jotain, ja jos tehdään, niin mitä ja ketkä tekevät. Ja jos jollakulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä puhun, hän nyökkäilee innokkaasti vastaukseksi. Silloin kannattaa luopua toivosta, että tulisi ymmärretyksi.

Aika usein huomaan luovuttavani. Antaa olla, mai pen rai. Kielimuuri on ja pysyy, voin vain toivoa sen hieman madaltuvan seuraavien kuukausien aikana. Pientä stressiä aiheuttaa myös se, että osittain kielimuurista johtuen olemme suuren osan ajasta täysin ulkona siitä, mitä tapahtuu. Ympärillämme puhutaan thaikielellä siitä, mitä seuraavaksi tehdään, missä syödään lounasta, mitä opetamme, kenelle ja milloin. Kaikki tämä jää tietenkin kääntämättä englanniksi. Lopputulos on se, että seisomme hölmöinä tumput suorassa, emmekä käsitä, että esimerkiksi ainoasta englannin kielellä sanotusta sanasta "motorcycle" (muodossa ”motorsai”, jota seurasi merkitsevä katse ja käsien nostaminen ilmaan, ikään kuin mopon sarville), meidän olisi pitänyt ymmärtää hakea mopomme asuntolalle, jotta voisimme kaikki mopoilla lounaalle. Tai istumme autossa eikä meillä ole aavistustakaan, mihin olemme menossa ja kuinka pitkäksi aikaa.

Turha minun on väittää, että ikävä, kielimuuri tai pihalla oleminen olisivat tulleet yllätyksinä. Jokaista näistäkin ongelmista tulin tänne hakemaan. Jos en kohtaisi pieniä vastoinkäymisiä, en voisi sanoa sopeutuvani paikalliseen kulttuuriin. 

Miehet maskeissa - Phi ta khon

Viime viikolla kuulimme koulumme opettajilta, että tulevana viikonloppuna olisi läheisessä, noin 40 km:n päässä sijaitsevassa Dansain kaupungissa vuosittainen Phi ta khon festivaali. Päätimme kysellä asiasta keskiviikon tunnilla asuntolan työntekijöiltä ja saimme tietää, että se olikin jo kyseisen viikon viikonloppuna. Tästä innostuneena ongimme hieman tietoa internetin syövereistä (googlettamalla löysi muutaman kirjoituksen) ja totesimme, että haluamme ehdottomasti lähteä festaroimaan.

Nakhon thaista pääsee Dansaihin bussilla. Meiltä tämä kokemus jäi kuitenkin väliin, koska Sathiyalta saamamme bussiaikataulun mukaan olimme linja-autoasemalla klo 8.30 odottamassa bussia, joka oli lähtenyt jo klo 8. Johdonmukaiseen thaimaalaiseen tapaan Dansai-Phitsanulok aikataulut olivat linja-autoaseman seinällä niin, että otsikon Nakhon thai-Dansai alla olevat lähtöajat tarkoittivat Phitsanulokiin meneviä autoja. Olimme yrittämässä uudestaan klo 10 bussiin, mutta Prayoon ehtikin soittaa siinä välissä meitä dösärille ja takaisin kuskanneelle Telle ja ilmoittaa, että hän lähteekin Sathiyan kanssa viemään meitä (mitään lähtökellonaikaa ei ilmoitettu, joten ihmettelimme aikamme asuntolan toimistossa, kunnes noin tunnin kuluttua Prayoon tööttäili pihalla).

Phi ta khon hahmoja tanssimassa / Phi ta khon characters dancing

Puolilta päivin pääsimme siis viimein lähtemään. Matka Phi ta khoniin oli ensimmäinen myös Sathiyalle, Prayoonille ja heidän mukaantulleille lapsilleen. Suuntasimme siis Prayoonin pick-upin nokan kohti pohjoista lapset takaronkissa - hihittäen ja huutaen kiemuraisen tien jokaisessa mutkassa. Tie kohosi ylös tumman vihreiden vuorten rinteitä ja kilometrien taittuessa tasaisen maan riisipellot vaihtuivat kukkuloita ylöskipuaviksi maissipelloiksi.

Irene sai minutkin kuvaan / For once I'm in one of my photos

Dansaihin saapumisessa oli jo suuren kaupungin tuntua. Vaikka kaupunki onkin kooltaan Sathiyan mukaan Nakhon thain kokoinen, kasvaa se moninkertaiseksi Phi ta khonin aikana. Pääkadun varsi oli molemmin puolin täynnä parkkeerattuja pick-upeja ja mopoja. Phi ta khon juhlallisuudet keskittyivät yhden muutaman kilometrin mittaisen kadun varrelle. Heti sen alussa näimme ensimmäiset festivaalin tunnusmerkit eli phi ta khon hahmot tanssimassa naamioissaan ja asuissaan (phi tarkoittaa suomeksi haamua tai henkeä). Asuihin pukeutuneiden miesten, naisten ja lasten takapuolten päällä kilisivät kellot ja he kantoivat hedelmällisyyttä tuovia falloksen muotoon veistettyjä puisia aseita (joilla humalaisimmat sitten tökkivät naispuolisia ohikulkijoita). Kadun varrella oli vieri vieressä kojuja, jotka myivät t-paitoja ja muuta sälää, ruokaa tai matkamuistoja. Paikalliset ottivat kuvia. Tapahtumien keskipisteenä oli temppeli ja sen edessä oleva aukio, jossa eri koulujen lapset esiintyivät. Mielenkiintoisesti viritetty äänentoisto uhkasi kuuloa.

Dansai

Juhlat olivat alkaneet jo perjantaina ja lauantaiaamun paraatikin oli jo ehtinyt hajaantua ennen perille saapumistamme. Heti saavuttuamme bongasin muutaman Nakhon thaissa harvinaisemman nähtävyyden: farang-miehiä thaivaimoineen. Iltapäivän edetessä tein näköhavaintoja lisäksi ihan oikeista turisti-farangeista, joita sitten estottomasti tuijottelin. Lupasin itselleni, etten enää tämän jälkeen ihmettele edes suomeksi paikallisia lapsia ja aikuisia, jotka Nakhon thaissa tuijottavat vuorostaan minua ja Ireneä.

Phi ta khon juhla on alkanut kyläläisten tavasta tehdä sadekauden alkaessa uhrauksia Buddhalle ja hengille, jotta henget soisivat runsaat sateet pelloille eivätkä lähettäisi tauteja kyläläisten riesaksi. Tähän uhrausten ja pelottelun festivaaliin on yhdistetty läheiseen jokeen marmorikappaleeksi muuntautuneen munkin, Phra Up-pa-kudin, palvonta.

Lauantaina juhla huipentuu saattueeseen, jota johtaa pieni yläilmoihin alustalle nostettu buddha-patsas. Patsasta seuraa kolme munkkia omilla alustoillaan risti-istunnassa. Alustoja kantaa ryhmä miehiä yrittäen pudottaa munkit alustoiltaan. Munkkien kasvoilla ilmekään ei värähdä. Viimeisenä saapuu valkoisiin pukeutunut Dansain alueen miespuolisten henkien ”päällikkö” oksista tehdyllä ratsullaan. Hän heittelee onnea tuottavia kolikoita ja seteleitä ihmisjoukkoon. Saattue kiertää temppelin kolmesti ennen kuin henkipomo ja munkit laskeutuvat kulkualustoiltaan ja jatkavat seremoniaa temppelissä. Kuulemme vielä rakettien ampumisen ääniä kävellessämme takaisin autolle.

Kulkue temppeliin / The procession arriving to the wat

Automatkalla takaisin näimme ja koimme pohjois-Thaimaan vuoriston kauneuden. Syvän vihreät samettiset laaksot ja kukkulat reunustivat pehmeinä kiemuraista tietä ja laskeva aurinko kultasi pellot. Taivaalla vaeltavat pilvet heijastuivat riisipeltoja peittävän veden pinnasta. Kukkuloiden huipuilla kohosi bambusta tehtyjä majoja, joihin kuvittelin ihmisiä asumaan kirjavista kankaista kiedotuissa hameissaan ja topeissaan.

Lisää kuvia Phi ta khonista löytyy flickr-albumistani.

Olemisen sietämätön keveys - The unbearable lightness of being

Taistelen täällä päivittäin huonoa omaatuntoa vastaan. Huonoa omaatuntoa, joka syntyy siitä, että jollain tasolla ajattelen laiskottelevani. Sinänsähän se ei pidä paikkaansa - töitä teen kuitenkin joka arkipäivä, usein jonkin verran viikonloppuisinkin. Mutta aikaa kaikkeen omaan puuhailuun jää yllin kyllin. Irenen kanssa mietimme yksi päivä, että täällä olo on kuin olisi mökillä kesälomalla ilman pakollisen työleirin osuutta. Syömme päivittäin ruoat ravintolassa, joten ruoanlaittoon ei kulu aikaa. Tiskaamiseenkin kuluu vain muutama minuutti koko päivässä.

Teaching the bigger children

Aamuisin kuuden, seitsemän aikaa herättyäni, lueskelen tai kirjoitan hetken. Sen jälkeen joogaan ja parin tunnin heräilyn jälkeen on aamupalan aika. Aamupäivällä meillä on päivästä riippuen opetusta asuntolan työntekijöille (ryhmään on liittynyt nyttemmin myös Honda-mies, eli meille mopon myynyt Wau), opetuksen suunnittelua, asuntolan töissä auttamista tai Interpedian blogin kirjoittamista. Tiistaiaamuisin käymme opettamassa englantia läheisessä koulussa. Irene opettaa yläaste- ja lukioluokkia, minä ala-astetta.

Bangkok Days - the 1st novel I finished while here

Lounas täällä syödään 12 tai 13 aikaan. Jos meillä ei ole ollut aamulla opetusta, käymme keskenämme lounaalla. Jos opetusta on ollut, saamme oppilaistamme tai opettajatovereistamme seuraa. Lounaan jälkeen meillä on aikaa joko jatkaa töiden tekoa, käydä Nakhon thain torilla ostoksilla, pestä pyykkiä tai puuhailla omiamme.

Toistaiseksi opetamme asuntolan lapsille englantia kolmena iltana viikossa. Alun iso ryhmä on jaettu kahtia, 8-11-vuotiaiden ryhmään ja 12-18-vuotiaiden ryhmään. Näiden ryhmien välillä vuorottelemme Irenen kanssa opettajina viikoittain. Varsinaisten opetustuntien lisäksi oleilen asuntolalla muutenkin. Pikkuhiljaa lapset uskaltavat jo vastailla englanninkielisiin kysymyksiini ja osa jää jopa keskustelemaan. Noin neljäsosa lapsista ei kuitenkaan osallistu enää tunneillemme ja heidän kanssaan juttelukaan ei yleensä onnistu - tervehdyksiäni ei noteerata lainkaan.

Opetuksen jälkeen palaamme pimeää hiekkatietä takaisin mökillemme ja on illallisen vuoro. Sitten onkin enää reilu tunti aikaa lukea, surffailla netissä, katsoa TV:tä tai jutella Irenen kanssa ennen kuin annan periksi haukotuksille ja menen nukkumaan.

Thai Ways - book about Thai culture

Periaatteessa viikonloput ovat meille vapaita. Jos kuitenkin olemme täällä Nakhon thaissa lauantaina, olemme menneet asuntolalle istuskelemaan päivällä ja joko tehneet omia töitämme tai auttaneet Tetä hänen töissään. Usein samalla on tullut katseltua jotain leffaa thaiksi toimiston koneelta lapsilauman kanssa.

Viikonloppuisin minulla on ollut myös aikaa opiskella thaita. Tarkoitus olisi, että Prayoon opettaisi meille thaita aina maanantaisin - toistaiseksi yksi opetuskerta on toteutunut. Olen huomannut thain taitamisen auttavan opetuksessa. Sanomalla opettamani englanninkieliset sanat thaiksi tai toistamalla kysymykset englannin lisäksi thaiksi, voin varmistaa, että opettamani asiat menevät perille. Guest housen askeettisessa huoneessani syvennyn siis pari kertaa viikossa thaikielen sanojen ja kirjaimien ihmeelliseen maailmaan.



Thai studies



In English:

I can’t help feeling lazy here. Although I work practically every day I still have loads of time for just being or doing my own stuff. According to Irene, it might take some time to come over this guilt feeling.

Every morning I wake up at six or seven. Then I have time to read, write diary or blog and practice yoga. Three times a week, we have an English lesson to the dormitory’s workers at 10 am. On Tuesdays we have to be early on the move – we teach kids at local school for two hours starting 9.30 am. I’ve been teaching primary school classes. Lunch is normally eaten at noon. We never cook lunch, either we go to a restaurant or we eat something we or someone else has picked up as take away from a restaurant, street side vendor or market.

In the afternoon we work at the office or in our rooms. We might help Te with his work, plan classes or write our blogs. We have time also for going to the market or for washing laundry. Three times a week we have English classes for the children of the dormitory at 6.30 pm. After, it’s time for dinner and in a few hours I feel so tired I’ll head to bed.

So the days pass without too much stress, working and doing things I rarely had time for in Finland. Sometimes I just sit outside watching the sun go down and look at the mountains thinking of nothing for half an hour. I wish I remember how to just be next spring…