Falang falang!

Näillä huudoilla lastentarhan lapset tervehtivät meitä tiistaisin saapuessamme Kalaniya Wattanaan koululle asuntolan hopean harmaalla kuoppaisella pakettiautolla, jonka takaosan oven avaamiseen vaaditaan aina kuskin apua. Joka viikko olemme näille viisivuotiaille yhtä suuri hämmästys. Ensin huudetaan ”falang falang” niin, että koko tarharakennus kuulee, sitten juostaan hetkeksi piiloon luokkaan ja sitten takaisin ulos ihmettelemään. Tässä vaiheessa kaikkiin kolmeen rakennuksen tyhjään luokkaan on jäänyt opettajat ihmettelemään, minne lapset hävisivät. No lapset parveilevat ympärillämme kuin pienet muurahaiset. Osa juoksee hakemaan kavereita, jotka ovat jossain kauempana, jotta nämäkin pääsisivät ihmettelemään valkoista vierasta. Ja säikäyttelemään meitä, osoittelemaan ja nauramaan.

Kindergarten children coming running to see me

Sitten alkaakin arvonta: mitäköhän luokkaa minä opetan ja onko minulla paikallista opettajaa apuna tulkkaamassa. Irene häviää Beerin seurassa yläaste- ja lukioluokkiin. Minulla on edessä kaksi opetustuntia 10-12-vuotiaiden kanssa. Aiheet olen pitänyt sopivan yksinkertaisina: värejä, viikonpäiviä, eläimiä ja numeroita. Aina tunnin alkuun laskeskelen hiljaa päässäni kahteenkymmeneen, kun kysymykseeni ”How old are you?”, koko luokka vastaa kuorossa ”How old are you?”. Sitten yritän ”how do you ask someone’s name: what is...?”. Koko luokka vastaa kuin levyltä “My name is (tähän jokainen täyttää kuuliaisesti oman nimensä, aluksi sen tilalla oli minun nimeni…)”. Kuten arvata saattaa, nämä kaksi opetustuntia eivät kuulu viikkoni kohokohtiin. Yritän kovasti miettiä, mitä tämä kokemus minulle opettaa. Kärsivällisyyttä ainakin.

Asuntolalla opetus alkoi sujua jo aika hyvin. Joka toinen viikko leikitin ja huudatin väsyneitä 8-11-vuotiaita. Olen keksinyt noin tusinan uusia leikkejä, joiden ideana on saada lapset sanomaan edes jotain englanniksi. Viime viikolla totesin, että jotain on myös tapahtunut: toisiksi pienin poika, aina äänessä ja liikkeessä oleva 8-vuotias ja noin metrinmittainen Khai, sanoi useita sanoja englanniksi, kun leikimme eläimiä! Ainakin dog ja pig. Minä osaan myös jo aika taitavasti tuherrella tussilla nopeasti eläimen kuvia ja heittäytyä lattialle liikkumaan ja ääntelemään kuin piirtämäni eläin. Joka toinen viikko tähän saakka opetin kymmeneen henkeen kutistunutta vanhempien opiskelijoiden ryhmää. Pienessä ryhmässä oli se hyvä puoli, että ehdin jutella jokaisen kanssa muutaman lauseen englanniksi, oppilaat olivat hiljaa, eikä minun tarvinnut huutaa jokaista asiaa ja odottaa sen jälkeen Ten käännöstä ja siitä seuraavaa keskustelua thaiksi. Viime viikolla kävin jo useiden lauseiden mittaisen keskustelun erään tytön kanssa, joka haluaa koulun jälkeen opiskelemaan englantia Chiang Maihin.

Dormitory's van - sun is just setting behind the mountains so everything's pink

Tällä viikolla opetus laitettiin kuitenkin uusiksi. Suhtaudun uusiin järjestelyihin toistaiseksi hieman epäilevin mielin. Nyt pidämme kahden ryhmän sijaan opetusta neljälle ryhmälle. Jokaiselle kaksi puolen tunnin opetuskertaa viikossa. Ala-asteikäisten osalta ryhmät ovatkin mukavan pieniä: 8 ja 10 lapsen ryhmät. Mutta yläastelaisten ryhmässä onkin sitten 26 lasta ja näistä yksikään ei ole osallistunut tunneillemme sitten ensimmäisen opetuskerran. Lukiolaisten ryhmä kasvoi nyt 20 oppilaaseen – lopputuloksena se, että eilisellä puolen tunnin tunnilla en ehtinyt oikeastaan opettamiseen lainkaan. Aika meni siihen, että Te käänsi kysymyksiäni, jotka oli edellisellä viikolla ymmärretty ilman käännöstä ja sitten niistä keskusteltiin thaiksi. No, tämä nyt oli ensimmäinen kerta. Ehkä tänä iltana sujuu jo paremmin. Yritän keksiä, miten leikimme toria 20 hengen kesken.

In English: Everytime we arrive at Kalanya Watanaa school, where we teach every Tuesday, the kindergarten children are as surprised and amazed as ever. “Falang, falang!” they scream and run towards us to see us, first hesitantly, then even trying to scare us. I teach primary school students. Each class I try to count slowly to ten in my head when the answers to my questions are those same questions repeated in unison by the 20 or so children in their blue-and-white (girls) or brown-and-white (boys) school uniforms.

Every other week on the evenings I’ve been teaching from 8 to 12 year old children in the dormitory. For these classes I’ve been trying to use all my creativity, coming up with games that could entertain even the ones, who cannot yet read, for half an hour. So I’ve been throwing myself on the floor, playing animals and shaking my arms and legs to teach body parts. Finally something has happened: the smallest, loudest and fastest of them all, Khai, said some words in English on last Thursday’s class. Mission partly accomplished!