Puolen vuoden pestin päätös

Kesäkuun alussa saavuin paikkaan, josta en tiennyt mitään. Puolessa vuodessa ehdin oppia, kuinka maalla eletään, miten suhtautua thaimaalaisiin tapaamisaikoihin, miten tilataan ruokaa ravintolassa ja väistellään mopolla kuoppia tiessä. Opin pesemään pyykit pesukoneella, josta vesiä ei saanut ohjata lattiassa olevaan viemäriin vaan sinisellä muoviputkella riisipellolle. Opin käyttämään sateenvarjoa aurinkoisina päivinä. Opin muutaman sanan hmongia ja huomattavasti enemmän thaita. Opin seisomaan päälläni. Opin paloittelemaan mangon niin, että sen syöminen on helppoa. Opin tinkimään ostoksista. Opin ostamaan juomavettä isoissa parinkymmenen litran muovipulloissa, joita ”vesimies” toi kerran viikossa pick upin lavalla guest housen pihaan. Opin ajoittamaan valokuvaamisen pariin tuntiin ennen auringonlaskua.

My last sunset in Nakhon thai

Lauantaiksi käytiin jo ostamassa minulle bussilippu Phitsanulokista Surat thaniiin. Täysin epäthaimaalaiseen tapaan lähtöön siis valmistauduttiin etukäteen. Bussi lähtee Philokista kello 16.30 ja on seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan perillä etelässä. Surat thanista on vielä puolentoista tunnin matka Ko Samuille lautalla. Iltapäivällä saadaankin sitten koko porukka kasaan, kun tytöt Suomesta saapuvat.

Lähtööni valmistauduttiin läksiäisillä. Erikseen järjestettiin läksiäislounas, johon osallistuivat kaikki asuntolan työntekijät, tänne pariksi viikoksi saapuneet tanskalaiset vieraat sekä englannin opettaja Beer Kalajaan koulusta, jossa kesällä opetimme Irenen kanssa. Lounaaseen kuului tom yamia, tom ka kaita, paikallista mereneläväsalaattia, hapanimeläpossua ja katkarapuja sekä vihanneksia paistettuna osterikastikkeessa. Oma ruokahalu oli valitettavasti hakusessa flunssan vuoksi. Ruoan jälkeen kaikki pitivät minulle puheen ja minä pidin omasta puolestani kiitospuheen. Sitten tuijottelin pari minuuttia kynsiäni, kun lounaan kymmenen osallistujaa rukoilivat puolestani.

Asuntolan kirkossa järjestettiin läksiäiset lasten kanssa. Onnistuin hillitsemään itseni enkä alkanut itkeä ikävääni – vielä. 8-10-vuotiaiden lasten kuoro lauloi minulle kiitoslaulun hmongiksi ja thaiksi. Al antoi minulle lahjaksi hmong-laukun kaikkien lasten puolesta. DIar oli neulonut sinivalkoisen kaulaliinan. Jau lauloi ja säesti itseään kitaralla. Laulu kertoi lähtemisestä ja ikävästä. 10-vuotias Herl tuli vielä ryhmäkuvan jälkeen halaamaan ja sanoi ”I love you”.

Nyt on edessä uudet seikkailut. Mielenkiinnolla odotan, heittääkö elämä minut joskus takaisin Nakhon thaihin. Jään ihmettelemään, mitä näistä asuntolan lapsista isona oikein on tullutkaan. Ehkä saan joskus tietää, pääsivätkö asuntolan työntekijät Te ja Ab ulkomaille, kuten he haaveilevat.