Nakhon thain kirjakerho, kolmas osa

The Guernsay Literary and Potato Peel Society oli hauska pieni kirja, joka kertoi toisen maailman sodan aikana saksalaisten miehittämästä Guernsayn saaresta Englannin kanaalissa. Kirja oli kokonaisuudessaan kirjoitettu kirjeiden muotoon, joita lontoolainen kirjailijatar ja hänen ystävänsä Englannissa ja Guernsayn saarella vaihtoivat tiheään.

The Sister oli jo toinen Rosamund Luptonin kirjoittama kirja, jonka Irene tilasi Book Depositorystä. The Sister on Luptonin debyyttiromaani ja pidin siitä enemmän kuin Afterwardsista. Mutta ei kirja silti ollut kovinkaan hyvä. Kirjassa nuori englantilainen nainen palaa takaisin Lontooseen, kun hänen siskonsa katoaa. Kirja on kirjoitettu yhdeksi pitkäksi kirjeeksi kadonneelle siskolle.

Maailmankansalaisen etiikan Irene sai mukaansa joltain ystävältä. Sitä olen lueskellut silloin tällöin, kun olen kaivannut jotain syvällisempää luettavaa. Onhan se niin kuin joku tenttikirja. Mutta kun on aikaa ja mielenkiintoa, niin miksei sitä yrittäisi vähän sivistää itseään.

What the psychic told the pilgrim on Jane Christmasin kirjoittama matkakertomus hänen 2000-luvun puolivälissä antamasta 50-vuotislahjasta itselleen: Camino del Santiago de Compostelan kävelemisestä. Se oli ihan mukava matkakertomus, joka sai minut haaveilemaan Espanjan matkailusta, espanjan puhumisesta ja flamencosta. Jos olisin yhtään patikoijatyyppiä, olisin ehkä innostunut aiheesta niin paljon, että olisi pitänyt alkaa suunnitella reissua Pohjois-Espanjaan ensi kesäksi.

Howard Jacobsonin kirjoittama The Finkler Question oli jo toinen juutalaiskirjallisuudeksi nimeämääni kirjallisuustyyliä edustava teos (minua vuosikymmeniä pidemmän lukijanuran tehnyt Irene ei ollut kuullut vastaavaa termiä aiemmin – alan epäilemään itseäni lukijana). Se oli tavallaan Vadelmavenepakolainen, mutta kyseessä ei ollutkaan kansalaisuuden vaan uskonnon ihannointi. Kirjassa oli hyviä kohtia, hienoja lauseita ja ajatuksia, mutta loppua kohden se kävi puuduttavaksi. Usean naiskirjailijan teoksen jälkeen se oli kuitenkin mukavaa vaihtelua ja sarkastiseen sävyyn kirjoitettu kirja sai minut välillä nauramaankin – mitä Vadelmavenepakolainen ei onnistunut tekemään.

The Help kuuluu sarjaan ”laatuviihdekirjallisuutta naisille”. Kirjasta tehty elokuva on kai ollut vastikään Jenkeissä ensi-illassa. Thaimaahan se tuskin tulee, koska täällä Hollywood-leffoista vain action, komedia ja romanttiset elokuvat pääsevät levitykseen. Kirja kertoo 60-luvun Mississippistä ja tummaihoisista kotiapulaisista. Ei valvottanut yöllä, ei pistänyt ajattelemaan suuria asioita, mutta luin kirjan muutamassa päivässä ahmien ja se palaa edelleen viikkojen jälkeen välillä mieleeni.

Body Surfing jatkoi edellisen kirjan linjaa: nopeaa, helppoa, viihdyttävää. Kirja, joka sopisi hyvin rannalle mukaan tai luettavaksi sängyssä sairaslomalla. Tällä kertaa minut vietiin New Hampshireen ja 2000-luvun alkuun. Tässä kirjassa ei edes yritetty esittää, että juonessa olisi kysymys jostain muusta kuin rakkaustarinasta. Lainaan saman kirjailijan kirjoja ehkä joskus, jos tarvitsen jotain helppoa ja nopeaa.

Water for elephantsissa oli jotain hyvää, koska sain sen luettu loppuun. Viihdyttävä se oli ja nopealukuinen. Niistä osista, joissa päähenkilö on vanha kärttyinen ukkeli, jopa pidin. Kai tarinassa jotain on, kun siitä on päätetty tehdä elokuva. Kuulemani mukaan siinä ei tosin ole kuin alussa ja lopussa näitä omia lempikohtiani.