Bangkok, enkelten kaupunki – City of angels

Bangkokin nimi thaiksi on Krung thep (tai osa nimestä, koko nimi on maailman pisin paikan nimi ja sen roomalaisille kirjaimille litteroitu muoto veisi viisi riviä) eli Enkelten kaupunki. Useita viikkoja kestäneen epävarmuuden jälkeen, sain viimein viikko sitten torstaina kyydin Sathiyalta ja Prayoonilta Philokin bussiasemalle, josta aloitin reilun viiden tunnin matkan 1.luokan bussissa Philokista Bangkokiin. Mistä epävarmuus..? Noh, kun ilmoitin suunnitelmistani Sathiyalle ensimmäisen kerran, koko aihe sivuutettiin eikä asiaa kommentoitu lainkaan. Seuraavalla kerralla Sathiya kertoi, että oli juuri suunnitellut meille vuoristoreissua kyseiselle viikonlopulle. Useamman päivän ajan kyselin sitten, onko vuoristoreissu mahdollisesti toteutumassa. Kieltävää vastausta en saanut missään vaiheessa, joten keskiviikkona ennen torstaiksi suunnittelemaani lähtöä kerroin vielä kertaalleen, että olen lähdössä Bangkokiin – yksin. Siis ilman Ireneä. Tässä vaiheessa paikalliset viimein tajusivat, että olen oikeasti lähdössä ja totesivat, että voimmekin hyvin yhdistää työluvan haun Philokista ja minun viemisen bussiasemalle.

Aikaisin torstaiaamuna Prayoonin pickup siis kurvasi pihaamme ja ennen puolta päivää istuimme jo tutuksi tulleessa toimistossa ”governmentin” luona. Työluvat olivat jo valmiina, tarvittiin enää allekirjoituksemme. Pois lähtiessämme huomasin, että lupa oli muuten kunnossa, kansalaisuudeksi vain oli lipsahtanut sekä minulle että Irenelle ”Filipino”. Minulla oli kuitenkin jo kiire bussille, toivoin saapuvani Bangkokiin ennen pimeän tuloa. Nyt siis odotamme jännityksellä, mitä tapahtuu, kun yritämme saada uutta viisumia (nykyistä on enää reilu viikko jäljellä). Epäselvää on myös se, saammeko viisumin Philokista, kuten Sathiya ja Prayoon ovat sanoneet, vai onko edessä viisuminhakuretki Laosin puolelle.

Lopulta pääsin onnellisesti bussiin. Saattamassa minua oli kuusi ihmistä. Eli viisi enemmän kuin tänne lähtiessäni Helsinki-Vantaalla. Sathiya ja Prayoon olivat äärettömän huolissaan siitä, mitä minulle oikein Bangkokissa käy. Irenekin alkoi huolestua. Pikkuhiljaa minäkin aloin olla varma, että jotain pahaa on pakko tapahtua. Pakostihan paikallisten hirveään huolestumiseen oli joku syy – ehkä Bangkokissa ryöstetään ja huijataan viattomia pikkuturisteja liukuhihnalta? Ehkä minun oli turha haaveilla löytäväni perille guest houseen, josta olin varannut huoneen?

Thaimaassa busseja on neljää eri tasoa: perusbussit, 2.luokan bussit, 1.luokan bussit ja VIP-bussit. Omassa 1.luokan bussissani oli jääkylmä ilmastointi sekä skottiruudulliset peitot, joilla saattoi suojautua vilustumiselta, bussiemäntä ja –isäntä, joiden tehtävänä oli jakaa matkan hintaan kuuluva ruoka (menomatkalla tulista possua ja riisiä sekä thaimaalaisia makeisia jälkkäriksi), sekä thaimaalaista musiikkia tarpeeksi kovaa kauttimista. Televisiot pysyivät onneksi kiinni koko matkan ajan ja sain nukuttua.

Tietä Phitsanulokista Bangkokiin reunustivat jo tutuksi tulleet riisipellot, tumman vihreät puut, joiden nimiä en tiennyt, huoltoasemat, pikkukaupungit kerran valkoisine kerrostaloineen sekä ruokakärryt, joita niiden omistajat olivat parkkeeraaneet tien pientareelle.

Bangkokin lähestyessä horisonttiin ilmestyivät pilvenpiirtäjät. Bussin päämääränä oli Bangkokin pohjoinen linja-autoasema Mochit. Siellä palloilin hetken aikaa, paikallisia seuraten ja bussiaseman infotiskiltä apua kysyen. Lopulta löysin tieni paikallisbussien terminaaliin – takapihan kautta. Olin saanut guest housesta ohjeet busseista, joilla pääsisin Pra Pin Klao sillalle. Ensimmäisessä kokeiluni kohteeksi joutuneessa bussissa ei ollut kuskia paikalla ja matkustaja, rouva parka, jolle yritin thaiksi selittää ”pai saphan pra pin klao mai?” ei tajunnut yhtään, mistä oli kysymys. Toisen bussin kanssa tärppäsi paremmin: naiskuski tajusi, minne haluan, ja kun istuin kuskin takana olevalle penkille, piti huolen myös siitä, että jään oikealla pysäkillä pois (puolentoista tunnin bussimatkalla ruuhkaisen Bangkokin läpi kuski ehti myös yrittää silmäpeliä peilin kautta useampaan kertaan).

Image of the Queen in a temple's yard

 Perjantai 12.8 on Thaimaan kuningattaren syntymäpäivä ja kansallinen vapaapäivä. Sen kunniaksi Bangkok oli koristeltu: jokaisessa risteyksessä oli jättimäinen kuningattaren kuva – useimmat niistä vuosikymmenien takaa, puihin ja pensaisiin oli viritetty valonauhoja, Thaimaan liput ja kuningattaren siniset liput oli nostettu lipputankoihin, joita oli teiden varrella ja risteyksissä.

Pra pin klaolla etsin ohjeiden mukaan oransseihin liiveihin pukeutuneet moottoripyörätaksien kuskit. Kymmenellä bahtilla sain kyydin Ban yin kanin poliisiasemalle keskelle Bangkokilaista kaupunginosaa, jossa hetken aikaa ihmettelin, mihin suuntaan lähtisin, jotta löytäisin guest housen.

Baan Num - The two windows upstairs were to my room

Guest houseni löysin alunperin tripadvisor.comista. Baan Num on pieni kolmen huoneen talo Thonburissa, Chao Prayan toisella puolella. Se majoittaa vain naisia ja guest housea pyörittää nuorehko naispariskunta, Num ja Chompoo. Talo oli pikkukanaalin ja talojen väliin ahdetun kujan varrella. Se oli thaityyliin rakennettu: alakerran seininä toimivat aaltopeltilevyt ja toisen kerroksen puisen lattian sekä peltilevyjen väliin jäi puolen metrin rako. Huoneeni oli askeettinen ja ihana: tumma puulattia, thaimaalainen ohut patja lattialla, hyttysverkko, kaksi lattiatyynyä ja matala pöytä.

Baan Num - My room

Baan Num - My room

Num ja Chompoo olivat itse vieraanvaraisuus: kun saavuin torstai-iltana perille, ensimmäinen kysymys oli (joka itse asiassa on normaali thai-tervehdys) ”Oletko jo syönyt?”. Kun vastasin kieltävästi, Chompoo lähti hakemaan minulle illallista lähiravintolasta. Juttelimme sitten tunnin ja tom yam kungin verran siitä, mitä Thaimaassa teen ja mitä suunnitelmia minulla on Bangkokin osalta. Guest housessa ei ollut lisäkseni muita asukkaita koko aikana, joten jäin yksinomaan rauhaani, kun Num ja Chompoo lähtivät korttelin toisella puolella olevaan kotiinsa.

Baan Num - Living room downstairs

Downstairs at Baan Num - Bathrooms

In English: I finally managed to get myself to Bangkok. On my way there, we got our working permits from Philok - too bad that they claim our nationality is "Filipino". The bus ride in 1st class bus from Philok to Bangkok took a bit over five hours.  In this case 1st class meant air-conditioning and complimentary meals. 

According to the guidance that I had got from the guest house I was going to stay at, I took a local bus from the northern bus terminal in Bangkok, Mochit. It wasn't that hard after I found the terminal for local buses. Bangkok during rush hour was - an experience. It took one and a half hours to get to the Pra Pin Klao Bridge near the guest house. I had good time to look at the city and all the lights and decorations that had been put to place for Queen's birthday.

Baan Num - Neighbour's terrace from upstairs' window

I stayed at Baan Num, a wonderful small guest house for women in Thonburi, on the other side of the Chao Praya river. There was only three rooms in the house that was built in traditional thai way. I was the only guest so I had the whole house to myself. My room was simple but lovely - a thin mattress on the floor for sleeping, two pillows for sitting, a small table and a mosquito net. The price wasn't bad at all, only 350 baht for night (you get to pay double in guest houses at Khao San Road).