Taas kerran Bangkokissa

Kanchanaburista matka jatkui Bangkokiin, johon tytöt jäivät useammaksi yöksi. Heillä oli jo varattuna huone upeasta Legacy Suites hotellista Sukhumvitilta skytrainin Asokin aseman läheltä. Saimme varattua kuitenkin toisen huoneen, jotta minäkin mahduin yhdeksi yöksi mukaan. Hotelli oli kallis omaan budjettiini nähden, mutta huone oli suuri, siisti, kaunis ja sänky ihana. Nautin siis luksuksesta hetken ennen useamman kuukauden sniiduilua.

Saatuamme rinkat huoneisiin suuntasimme lounaalle. Sukhumvitin varresta löytyi katuravintola, josta sai nuudeleita. Niiden vahvistamana jatkoimme läheiseen kiiltävään ja kylmään ostoskeskukseen. Paikka oli täynnä länsimaisia kauppoja, ihania kenkiä, paitoja, laukkuja, hameita, lompakoita – kaikkea, mitä en ole voinut ostaa puoleentoista vuoteen. Kärvistelin siellä tyttöjen seurassa ja harkitsin budjettini räjäyttämistä. Korkokengillä ja pienella punaisella mekolla ei kuitenkaan taida olla käyttöä Laosin vuorilla tai Vietnamin rannoilla ja sain hillittyä itseni. Laskin kuukausia siihen, että pääsen Stockalle luottokorttini kanssa. Onkohan maaliskuussa enää alennusmyyntejä?

Street noodles at Sukhumvit

Illaksi saimme seuraa Ko Samuin lautalla tapaamastamme kanadalaiskaksikosta. Treffasimme herrat Banyan Treen katolla. Sieltä matka jatkui Khao San roadille. Toinen taksi tosin ei olisi millään halunnut viedä meitä sinne, yritti kysellä jonkun muun hotellin tai baarin nimeä ja lopulta pysäytti taksin ja otti meille lennosta seuraavan tilalle. Khao Sanilla sain kuulla Thaimaan ensimmäiset ping pong show ehdotukset ja join olutta Chang-tornista ensimmäistä (ehkä viimeistä?) kertaa matkalla. Illallisen jälkeen oli jo keskiyö ja neuvottelimme taksit seuraavaan kohteeseen, Wong’s Placeen Silomille. Wong’s Place oli pieni ja viihtyisä kuppila, jossa olut oli liian kallista, karaokevideot pyörivät baaritiskin takana ja seinät oli päällystetty asiakkaiden valokuvilla. Paikassa oli jotain hyvin länsimaalaista, mutta asiakaskunnasta (meitä oli parhaimmillaan parikymmentä) löytyi sekä ärsyttävä etelä-afrikkalainen duracell-tyttö että paikallisia karaoketähtiä.

Moon Bar at Vertigo, Banyan tree hotel

Keskiviikkona minun oli aika jättää Bangkok taakseni. Kun tytöt lähtivät ihmettelemään pääkaupungin temppeleitä, minä jäin hotelliin odottamaan, että olisi aika lähteä jo tutuksi tutulle pohjoiselle bussiterminaalille, Mochitille, josta myös koillis-Thaimaan bussit lähtevät. Viiden aikaan ahtauduin rinkkoineni täyteen skytrainiin, jolla jatkoin päätepysäkille asti. Vaikka päätepysäkin nimi on Mochit kuten bussiterminaalinkin, on skytrainilta vielä kuutisen kilometriä terminaalille. Iltaruuhka oli alkanut ja totesin, että taksilla matkaan menee ainakin puoli tuntia. Rohkeana naisena kysyin hintaa mopotaksilta ja 50 bahtin tarjous tuntui suhthalvalta.

Sunset at Mochit BTS station

Istahdin sitten rinkkoineni, reppuineni ja kameralaukkuineni mopokuskin taakse ja otin käyttöön kaikki Nakhon thaista lähtiessä saamani rukoukset. Kuski pujotteli autojen, bussien ja rekkojen välissä. Välillä mentiin katukiveyksen ja bussien välistä niin, että kuski otti toisella jalalla tukea kiveyksestä ja minä sain väistellä bussien peilejä. Polvet piti pitää tiukasti kiinni kuskissa, silmät piti välillä sulkea ja piilottaa pää kuskin kypärän taakse. Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen pääsin yhtenä kappaleena perille Mochitille. Siitä onnellisena, että olin vielä elävien kirjoissa, maksoin kuskille hyvän tipin ja näytin hämmennyksissäni peukaloa, kun en tiennyt, miten muuten ilmaista yhtäaikaista helpotustani ja sitä, että matka oli ehkä parasta ja hurjinta ja jännintä, mitä olen ikinä tehnyt.

Mochitilla kiipesin ensimmäistä kertaa rappuset kolmanteen kerrokseen, josta koillisen liput myydään. Klo 19.30 lähti yöbussi rajakaupunkiin Nong Khaihin. Matkan piti kestää 12 tuntia, mutta olimmekin asemalla jo puoli viisi aamulla. Yöllä ei siis tullut nukuttua liikaa. Klo viideltä olin jo rajalla odottelemassa sen avautumista. Hiljalleen puomien eteen kerääntyi tusina minivania, joista purkautui venäläisiä ja venäläisen näköisiä (eli varmaankin suomalaisia) miehiä, jotka olivat selkeästi viisuminhakureissulla rajan taakse. Puoli kuudelta keräsin kimpsuni ja kampsuni ja laahustin tullitiskien eteen muodostuneeseen jonoon. Rajan ylitys sujui kuin tanssi. Bussilla (20 bahtia) Mekongin yli aamun sarastuksessa ja sitten seuraavalta tiskiltä Laosin viisumihakemus ja parin minuutin kuluttua valmis viisumi käteen seuraavalta luukulta. Olin jo melko tyytyväinen itseeni matkailijana, kun kävelin ulos tullista ja jätin muut farangit odottelemaan thaimaalaisen viisumipalvelun tätiä, joka hoiti viisumit hyvään hintaan kymmenille turisteille.