Pitsaa ja tehokasta turisteilua Phitsanulokissa

Kahden viikon maalaiselon jälkeen aloimme jo kaivata kaupungin vilinää. Perjantaina puoliltapäivin lähdimme bussilla viikonloppuretkelle noin 100 kilometrin päähän Phitsanulokiin. Phitsanulok on noin 85 000 asukkaan kaupunki. Loiston päiviään se eli 1400-luvulla oltuaan hetken ajan Ayutthayan kuningaskunnan pääkaupunki. Nykyisin se on samannimisen provinssin pääkaupunki.

Bussilla matka Phitsanulokiin kestää nähtävästi tuurista riippuen reilusta tunnista kahteen tuntiin. Menomatkalla pääsin nauttimaan bussin ikkunoista avautuvista maisemista uudesta näkökulmasta - seisaaltaan. Bussi oli aivan täynnä jo Nakhon thaissa ja saimme pelkät seisomapaikat. Irene pääsi puolessa matkassa istumaan, mutta minä seistä tönötin sitten koko matkan, joka tällä kertaa kesti kaksi tuntia.

Tuktukin kyydissä Phitsanulokissa

Phitsanulokiin johtava tie vie ensin Nakhon thaista riisi- ja maissipeltojen peittämien kukkuloiden halki kohti tietä numero 12. Phitsanulokin kautta Takista Khon Kaeniin kulkeva tie numero 12 on saanut lempinimen "The green route" - syynä tähän on tien molempia puolia reunustavat tumman vihreät tiheiköt, jotka vuorottelevat laajemmalle avautuvien ja kaukaiset vuoret paljastavien aukeiden kanssa. Tien varrelta on lukemattomia tienviittoja vesiputouksille ja luonnonpuistoihin, joita emme ole vielä nähneet. Maitokahvin värinen joki virtaa yhtä matkaa tien kanssa kohti Phitsanulokia ilmestyen näkyviin aina silloin tällöin. Muutaman kilometrin välein tien varrella toistuu majoitusta tarjoava resort, temppeli tai bambuista tai tiikistä rakennettujen korkeilla jaloilla seisovien asuintalojen rykelmä.

Phitsanulokin linja-autoasemalta ajelimme tuktukilla keskustassa olevalle rautatieasemalle. Irenen Lonely Planetista olimme valinneet jo etukäteen ensimmäisen ehdokkaan majapaikaksi. Huonosta kartasta huolimatta löysimme Lithai Guest Housen ja maksoimme huoneen kahdeksi yöksi (460 bahtia/yö). Phitsanulokin hotellit vaikuttivat ulkoapäin siltä, että ne kaikki on rakennettu samaan aikaan, jollain tyylittömyyden vuosikymmenellä, jonka sijaintia viime vuosisadan aikajanalla on mahdoton määrittää.

Illalla suuntasimme yhdelle Phitsanulokin (ja nähtävästi lähestulkoon jokaisen suuren tai keskisuuren thaimaalaiskaupungin) päänähtävyyksistä - night bazaarille. Phitsanulokin läpi kulkevan joen, Mae Nam Nanin, rannalle levittäytyy usean korttelin mittainen bazaar, jossa rannan puolelle on rakennettu baareja ja pubeja ja kadun puolta reunustavat toinen toistaan pienemmät ja täyteenahdetummat kojut täynnä vaatteita, kenkiä, kelloja, koruja ja meikkejä. Bazaarikujan päässä on ravintola-alue, johon jäimme illalliselle.

Manikyyrissä night bazaarissa

Seuraavana aamuna suuntana oli temppeli, josta Phitsanulok tunnetaan Thaimaan ulkopuolellakin buddhalaisessa maailmassa - Wat Yai (Wat Phra Si Ratana Mahathat). Tästä temppelistä tekee erikoisen buddha-patsas, jonka se pitää sisällään. Minulle ne kaikki näyttävät toistaiseksi samanlaisilta, joten mielenkiintoisempaa täällä oli tutustua buddhalaisten tapaan uhrata kukkia ja suitsukkeita patsaalle ja varoa sitä, etteivät omat jalat vain osoittaisi buddha-patsaisiin (tai munkkeihin) päin.

Phra Phuttha Chinnarat

Wat Yain jälkeen kävelimme tien yli Wat Ratburanaan, jossa olimme buddhalaisperheen lisäksi ainoat vierailijat. Tämän watin nähtävyys on kuningas Rama V:n Phitsanulokin vierailuun 1900-luvun vaihteessa käyttämä vene. Veneen aliryömimisen (3-9 kertaa) ja uhrausten tekemisen sanotaan toteuttavan uhraajan toiveen. Toinen toiveiden toteuttaja oli samalla alueella oleva puu, jonka runkoon nojaavia tikkaita ylöalas kiipeämällä ja suitsukkeita sytyttämällä kiipeilijän toiveiden uskotaan toteutuvan. Harmikseni kukaan ei ollut tekemässä kummassakaan toiveiden tynnyrissä mallisuoritusta.

Temppelien eli henkisen hyvinvoinnin jälkeen panostimmekin sitten fyysiseen hyvinvointiin. Otimme riksan (jonka kuski sai reiluhkon palkkion urheilusta me kaksi kyydissä) joelle ja laskeuduimme jyrkät portaat joella kelluvaan thai-hieromalaitokseen, jota Lonely Planet oli suositellut (Phae Hatha Thai Massage). En aiemmin ollut ollut thai-hieronnassa - jotenkin Helsingin tarjonta ei ole houkutellut. Täällä kokemus oli ihana: makasimme ulkoilmassa, joelta tulevassa, tuulettimien vahvistamassa tuulenvireessä pedeillä ja haistelimme miellyttävää yrttien tuoksua (joen tuoksu tuskin olisi ollut yhtä miellyttävä). Hierojat kävivät käsillä, jaloilla, polvilla ja kyynärpäillä painellen tunnin kuluessa läpi koko vartalomme päätä lukuunottamatta. Kustannukset olivat päätähuimaavat 150 bahtia (n. 4 euroa).

Kelluva thai-hierontapaikka Mae Nam Nanilla

Iltapäivällä ehdimme vielä paikallisen suurmiehen, Sgt. Major Thaween, perustamaan kansanperinteitä esittelevään museoon sekä saman hepun omistamaan buddhapatsastehtaaseen vierailuille. Matka edestakaisin taittui sham-loreissa, pelottavan näköisissä kolmipyöräisissä pikkumopoautoissa.

Illalla kävelimme vielä kaupungin iltatorille, jonka tunnoksessa paikalliset hankkivat illalliseksi possua tai kanaa tulisissa kastikkeissa, paistettua kalaa, hiiligrilleissä paistettuja porsaspyöryköitä tai kanaa vartaissa, banaaninlehtiin käärittyjä makeita riisinyyttejä, viipaloitua vesimelonia, ananasta, jackfruitia tai mangoa. Muista kadun varren keittiöistä kaduille tulvi paahdetun rasvan sekä sokerin, soijan ja chilin tuoksu, johon sekoittui kiinalaisten lääkekauppojen yrttien hajut. Kaduilla sukkuloi mopoja, avolava-autoja ja maastureita, kun me lähestulkoon ainoina jalankulkijoina kumartelimme ali lakunauhakimpuiksi sidottujen sähköjohtojen.

Sunnuntaina totesimme molemmat kaipaavamme takaisin maalle. Kaskaiden siritystä ja omaa kylpyhuonetta oli jo vähän ikävä. Phitsanulok kokonaisuudessaan oli yhden päivän visiitin arvoinen. Jatkossa Phitsanulokin vierailut keskittynevät taas ruokakauppoihin, joissa valikoimat ovat Nakhon thaita runsaampia.

Ai niin - se pitsa. Perjantaina etsiskelimme ruokapaikkaa saavuttuamme Phitsanulokiin neljän aikaan. Kaikki paikat oli kiinni. Päädyimme sitten pitsalle koululaisten suosimaan paikkaan, joka oli ensimmäinen avoinna ollut ravintola, johon törmäsimme. Pitsan tilaus sujui kuvaa näyttämällä ja juustoa riitti. Sillä juustolla saa nyt sitten luvan elää seuraavat pari kuukautta.