Ja niin silmiäni yritettiin avata...

Jonkin aikaa sitten Sathiya ja Prayoon päättivät esitellä meille yhden asuntolassa asuvan lapsen kodin. Kuten olemme jo tottuneet, lähtö tuli meillä yllätyksenä. Lähdimme kesken ostosreissun ajelemaan poispäin kaupungista suuntana noin puolen tunnin ajomatkan päässä Nakhon thaista sijaitseva pieni kylä. Matkalla ajoimme muutaman muun köyhän pienen maanviljelijäkylän läpi. Kylä, joka meillä oli määränpäänä, oli vielä pienempi. Ensin käännyimme kukkulaa ylösnousevalle pienelle mutaiselle sivutielle, jota sitten jatkoimme kukkulan yli laaksoon. Kuskimme Prayoon sai varoa koiria ja kanoja ajaessaan tietä eteenpäin kohti sen loppupäätä, jota lähestyttäessä tie muuttui pienemmäksi ja ruohikkoisemmaksi.

Tie talolle

Prayoon jätti auton tielle ja kiipesimme tien reunassa puiden ja pensaiden suojassa olevalle pihamaalle. Meitä vastaan tuli isä ja hänen asuntolassa asuva poikansa. Poika oli ollut muutaman viikon kotona satutettuaan jalkansa polkupyörän ketjujen välissä, mutta oli tulossa seuraavana maanantaina takaisin kouluun ja asuntolaan.

Uskoisin, että perheen talo oli tyypillinen köyhän thaimaalaisen perheen koti: ruohokatto ja betonilattia. Puista rakennetut seinät, jotka kehystivät oleskelutilaa, jonka yhdeltä reunalta kohosi korkeampi taso, jossa oli keittiö. Asunnossa oli yksi erillinen huone, lastenhuone, jossa lasten lelut ja muut tavarat olivat koottu koko huonetta ympäröivän pinkin hyttysverkon sisään.

Lapset saivat tuliaisia

Kun pääsimme talon ovelle, sisällä olleessa riippukeinussa makoillut parikymppinen isoveli luikki nopeasti alta pois. Syy pojan asumiseen asuntolassa oli kuulemmamme mukaan juurikin isoveljien tilanteessa - molemmat ovat olleet vuorotellen vankilassa ja noin 10-vuotias pikkuveli oli hyvää vauhtia ajautuvassa samoille raiteille. Niinpä vanhemmat toivat hänet asuntolaan toiveenaan, että pojasta tulisi parempikäytöksinen.

Talossa tapasimme asuntolassa asuvan pojan pikkusiskon sekä vauvaikäisen veljentyttären. Veljentyttären äiti oli lähtenyt etelään töihin. Isä ja isoveljet olivat työttömiä, joten perheen elatus oli äidin vastuulla. Minulla olo oli hieman hankala - tulla pällistelemään toisen kotia ja ihmettelemään kurjia oloja. Thaimaalaiset isäntämme vielä kannustivat ottamaan paljon kuvia - toiveenaan varmastikin se, että heidän toimintansa suomalaiset tukijat saisivat parempaa tietoa asuntolassa olevien lasten tilanteesta.

Saimme sitruunoita viemisiksi

Vaikka perhe olikin köyhä, heidän kotinsa oli siisti. Seinien vierustoilla oli bambusta tehtyjä vaatetelineitä, joissa puhtaat vaatteet roikkuivat henkareissa silitettyinä. Oleskelutilassa oli TV, jonka ympärille oli viritetty bambukehikko, joka toimi pienimmän lapsen leikkikehänä.

Pikkuisin makoili lattialla

Aluksi asuntolan ahtaat ja alkeelliset olot hieman kauhistuttivat minua. Mietin, miten lapset voivat viihtyä siellä. Nähtyäni kotiolot ymmärrän paremmin. Poika on palannut asuntolaan. Olen päässyt tutustumaan häneen paremmin englannin tunneilla ja autoleikeissä. Uskoisin, että asuntolan säännöllinen rytmi sekä isommat lapset, jotka näyttävät mallia ja auttavat pienempiään, pienentävät riskiä siihen, että poika päätyisi samalle pikkurikollisen uralle kuin hänen isoveljensä.