Pohjois-Thaimaan ihmeitä herra Geren seurassa

Lento Chiang Maihin on lyhyt kuin mikä. No Phitsanulokiin lento on vielä lyhkäisempi. Olin varannut meille huoneen guest housesta (Funky Monkey) etukäteen, mutta sovittu kyyti antoi odottaa itseään. Jonkinmoisen venailun jälkeen paikallinen bussi eli punainen song-taew, pick-upista muokattu kulkuneuvo, jota guest housen omistajan joku sukulainen kuskasi, tuli meitä hakemaan. Chiang Mai vaikutti heti Bangkokia hiljaisemmalta, viileämmältä ja rauhallisemmalta paikalta. Viileyden saimme jo seuraavana päivänä unohtaa.

Our guest house room in Chiang Mai

Ekana iltana ehdimme vain syömään ja faija sai nauttia hyvästä ja halvasta thairuoasta. Useissa länkkäreille suunnitelluissa, helpoissa ravintoloissa ruoka oli pahasti ylihinnoiteltua. Guest housen pitäjän suosituksesta löysimme hyvän ravintolan vanhasta kaupungista - ravintolan, jossa ei lisäksemme taaskaan paljoa muita länkkäreitä näkynyt.

Strike a pose... Doi Suthep

Toisen päivän ohjelmaksi muodostui autoretki Chiang Main viereiselle temppelikukkulalle Doi Suthepille ja thainyrkkeilyottelu illalla. Viikkoa aiemmin Chiang Main valloittanut tulva oli tuhonnut osia thainyrkkeilystadionista, jossa virallisia otteluja järjestetään joka perjantai. Vaihtoehdokseksemme jäi ”fake fight”: vanhaan kaupunkiin turisteille rakennettu pikkuareena, jossa eri-ikä- tai kokosarjojen pojat, miehet ja naiset ottelivat keskenään. Areenaa ympäröi kokoelma baareja, jotka varmistivat sen, että jokaisella on koko ajan jotain juotavaa (meillä Chang-olutta) edessään. Itse en suuremmin nauttinut siitä, kun noin 8-vuotiaat pikkupojat potkivat toisiaan, mutta en ole koskaan ollutkaan kiinnostunut kamppailulajeista. Karatesta innostunut ladon oven levyiseksi kohta kasvava isäni sen sijaan tuntui viihtyvän (tosin hänkin oli aika yllättynyt ensimmäisten ottelijoiden, pikkunatiaisten, noustessa kehään).

Thai boxing in Chiang Mai

 Viikon lähestyessä loppuaan vuokrasimme auton ja ajelimme kolmen päivän aikana ns. Mae Hong Son loopin. Aloitimme vierailulla Thaimaan korkeimmalle huipulle, Doi Inthanonin kansallispuistoon. Auton vuokraaminen ja sillä ajaminen on ainakin Pohjois-Thaimaassa helppoa. Tarjolla olevat ajokkivaihtoehdot ovat uusia. Suuremmat tiet ovat hyväkuntoisia, mutta käännyttyämme kansallispuistoon kiipeävälle tielle, alkoi haastavampi osuus.

Sadekausi ja sen tuomat tulvat ja mutavyöryt olivat jättäneet jälkensä pienempinä ja isompina kuoppina, vajonneina tienosina sekä kaistoille valuvina muta- ja kivikasoina. Mae Sariangiin Burman rajalle saavuttuamme valitsemamme guest housen työntekijä ihmetteli, mitä kautta olimme kaupunkiin selvinneet. Tiet olivat olleet suljettuja vielä edellisenä päivänä. Myöhemmin opimme kantapään kautta, että pikkuista Honda Jazzia ei välttämättä kannata valita, jos aikoo seikkailla Mae Hong Soon Loopin päätieltä vesiputouksille ja luoliin johtaville pikkuteille – tässä tapauksessa varmempi valinta on jompikumpi Thaimaan yleisemmistä autotyypeistä: pick-up tai jeeppi.

Doi Inthanonilla pysähtelimme ensin vesiputouksilla, jotka suomalaisen näkökulmasta olivat todella hienoja. Ennen varsinaista huippua (2565 m), jolta ei suurempia näköaloja avaudu, ihmettelimme avautuvia maisemia kuninkaallisten chedien luona. Kuninkaalliset ilmavoimat rakennuttivat Inthanonin huipun lähelle modernit chedit kuninkaan ja kuningattaren 60-vuotissyntymäpäivien kunniaksi parikymmentä vuotta sitten.

Doi Inthanon - Royal Chedis

Matka Mae Sariangiin jatkui illan suuhun saakka kapeiden harjujen ja pehmeiden laaksojen kautta mutkittelevaa tietä pitkin. Ruskeiden maissipeltojen ja banaanipuiden vieressä kasvoi mäntyjä. Suuremmalle tielle päästyämme maisema muistutti suomalaista saaristoa. Maa oli punaisenruskea neulasista ja maaperä oli kivinen.

Mae Sariang on Nakhon thain kokoinen pikkukaupunki samannimisen joen rannalla. Joki pullisteli ruskeana uomassaan ja tiikkisen guest house (Riverhouse Hotel) huoneemme parvekkeelta olisi melkein voinut hypätä jokeen. Kaupungissa, kuten muuallakin Mae Hong Sonin provinssissa, asuu jonkin verran muslimeja, jotka ovat aikoinaan siirtyneet Burmasta rajan yli Thaimaan puolelle. Mae Sariangin illallispaikassa faija sai maistaa oman reissunsa tulisinta ruokaa. Chilin määrä meni omankin sietokykyni äärirajoilla. Paperia kului molemmilla otsan, silmien ja nenän pyyhkimiseen.

Mae Sariang

Seuraavat päivämatkat olivat lyhyempiä. Reilu sata kilometriä Mae Hong Soniin kesti nelisen tuntia luolaseikkailuneen ja lounaineen. Heti alkumatkasta poikkesimme tieltä huomattuamme taas yhden kyltin, jossa mainostettiin tienvarren ihmeitä.

Tien päästä löytyi parkkipaikka, johon meidät viitottiin pysähtymään. Punainen pick-up otti meidät kyytiinsä ja kuljetti jyrkkää rinnettä ylöspäin. Tietä ei voinut juuri serpentiksi kutsua, koska mutkia oli vain muutama tien keskittyessä nousemaan kohti luolan suuta. Pick-upin laidoissa oli roikuttava jommallakummalla kädellä, jottei painovoiman vaikutuksia tarvitsisi tuntea omalla takamuksella.

From the road to Mae Hong Son

Luolalla odotti kolme työntekijää. Hieman ihmettelimme työntekijöiden paljoutta, kun kyseessä oli niinkin syrjäinen nähtävyys. Kuitenkin sinne eksyi samaan aikaan thaimaalainen kaksikko, joten oppaallamme oli jopa neljän hengen seurue ohjattavanaan alas luolaan. Luolasta ulospäästyämme faija onnistui liukastumaan näyttävästi ja paikalliset nauroivat, kuten aiheeseen kuului. Mikä olisikaan hauskempaa kuin iso valkoinen mies neljä raajaa ilmassa ja rikkoutunut puuporras takapuolen alla.

Mae Hong Sonissa olimme jo iltapäivällä ja ehdimme tutustua päivänvalossa vuorten laaksoon rakennetun kaupungin burmalaistyyppisiin temppeleihin. Iltapäivän urheilutuokioksi osoittautui kävely Doi Kung Mun temppelivuorelle. Ylös johtavat portaat näyttivät alhaalta katsottuna loppumattomilta. Hikisen puolituntisen jälkeen pääsimme ihailemaan laskevan auringon kultaamia stupia, joihin munkkipojat hinasivat lippunauhoja sekä molemmille puolille kukkulaa avautuvia vuorimaisemia.

Doi Kung Mu

Yövyimme Jongkham Placen bungalowissa iltatorin lähellä. Mae Hong Son oli hiljainen. Sadekausi oli vasta loppunut ja turistit valtaisivat kaupungin runsaan kuukauden kuluttua. Tingimme käsityöostoksista hmongien ja karenien toritiskien takana pimenneessä illassa. Lisäksemme kaupunkiin oli eksynyt vain kourallinen turisteja.

Mae Hong Son

Viimeinen kokonainen matkapäivä ennen faijan kotiinpaluuta alkoi aamupalan hankkimisella Mae Hong Sonin torilta. Ostimme nuudeleita, jotka pysähdyimme syömään matkan varrelle. Hyvin pian vastaan tuli Tham Plalle eli Fish Cavelle ohjaava kyltti. Sieltä löytyi thaimaalaisittain hyvinkin suositun oloinen nähtävyys: kukkulan rinteessä oleva luola, johon on rakennettu alttari ja jossa uiskentelee sadoittain kaloja. Epäselväksi jää, olivatko kalat paikalla ennen vai jälkeen turisteja. Luolan vieressä oli muutama myyntikoju, joissa myytiin leipää ja hedelmiä, joilla jokainen vierailija vuorotellen ruokki jättimäisiä vedeneläviä.

Matka Paihin jatkui. Seuraava kyltti sivuteille ohjasi meitä Tham Mae La-Nan luolaan. Yrityksestä huolimatta emme kuitenkaan sinne ikinä löytäneet. Tosin lähestulkoon jäimme sille tielle. Tämä sivupolku alkoi lupaavasti. Pysähdyimme ensin mustien lahujen kylään ostamaan juomista ja ihailemaan maisemia. Kylä oli pieni ja köyhä, mutta sen lävistävän tien varrelta löytyi yksi home stay paikka. 

Black Lahu village Jobu

Jatkoimme matkaa ja ajoimme sotilaiden tiesulun läpi. Löysimme Mae La-Nan kylän. Kysyimme tietä luolalle ja ohjeiden mukaan ajoimme betonista tietä, joka nousi korkealle ohittaen asutuksen ja pellot. Kun tietä alkoi ympäröidä pelkkä metsä, se kääntyi laskuun. Jyrkkään laskuun. Tie tuntui pujottelurinteeltä. Missään ei enää näkynyt tienviittoja luolalle. Lopulta betoni loppui ja tie jatkui mutaisena eteenpäin. Tässä vaiheessa päätimme kääntää pienen Honda Jazzin ympäri. Nousin ylös autosta varmistamaan, ettei kumpikaan pää putoa metsän puolelle ja iholleni läiskähteli pari sadepisaraa. Kavuttuani takaisin autoon faija sai ottaa kaikki ajotaitonsa käyttöön. Emme kumpikaan uskaltaneet hengittää ennen kuin tie kääntyi viimein laskusuuntaiseksi. Jazz vinkui ja vonkui, kun sitä tsempattiin ylös jyrkkää betoniestettä. Vasta päätielle päästyämme uskalsimme hengähtää, ottaa asian puheeksi ja naurahtaa. Läheltä piti.