Kierros Balilla

Airilta palasimme Balille Ekajayan pikaveneellä. Saimme itsemme shuttle bussiin Kutalle, josta otimme paikallisen mittaritaksin Padang Padang Beachille Kutasta etelään. Kutasta etelään rannikko on ylä- ja alamäkeä. Reppu selässä jaksoin ylös yhden ylämäen ennen kuin ilmoitin, että tähän mestaan jäädään, vaikka olisikin kuinka kauhea. Kauhea se oli – Padang Padang Inn, josta lounari jopa puhui positiivisesti. Pimeä lavuaariton huone, jossa vessan ovi oli kirjoitettu täyteen terveisiä viime vuosikymmeneltä.

Luovuttuamme repuistamme lähdimme etsimään rantaa ja majoitusta seuraavalle yölle. Heti vierestä löytyi paljon mukavampi, valoisampi ja siistimpi huone samaan 150 000 rupian perushintaan. Padang Padang Beach taas oli kyllä vaikuttavan näköinen, mutta soveltui paremmin surffaamiseen kuin uimiseen. Illan vietimme läheisessä italialaisravintolassa ja muutimme uuteen majapaikkaan heti herättyämme – kärsiminen pimeässä ja nihkeässä sellissä jäi pelkkien yöunien mittaiseksi.

Koska Padang Padangilla ei oikein ollut muuta tekemistä kuin surffaaminen, vuokrasimme seuraavaksi päiväksi mopon. Ajoimme etelään Uluwatulle – rannasta nousevalle kalliolle oli rakennettu oikea surffikylä. Maisema oli kaunis, yksinäinen surffaaja taisteli aaltojen kanssa ja seinämän kaupat sekä ravintolat olivat aavemaisen autioita. Kaikista kauneimman rannan löysimme kuitenkin vasta illansuussa – aurinko oli jo laskemassa emmekä voineet jäädä kuin hetkeksi. Balanganin ranta on Uluwatun alueen rannoista pohjoisin. Ranta oli siisti ja aallot sellaisia, että niissä olisi ollut hauskaa ilman lautaakin.

Ystäväni paluu Suomeen lähestyi. Neuvottelimme majapaikastamme meille auton ja kuskin Sanuriin, jossa vietimme viimeisen yhteisen päivän. Kilometrejä ei matkaan kulunut montaakaan, aikaa noin tunti ja rahaakin 200 000 rupiaa (n. 20 euroa). Sanurissa hortoilimme hetken pitkin rantatietä. Kävimme katsomassa muutaman homestayn, joita kadunvarren huutelijat olisivat meille tarjonneet. Ne olivat kamalia. Onneksi kysäisin ohikulkevalta länkkäriltä apua ja löysimme ihanan Little Pondin, jossa 150 000 rupian hintaan kuului uima-allas, kuuma vesi, pyyhkeet, vessapaperi ja wifi.

Sanuria kansoittavat turistit ovat vastakohta Kutan bailaajille. Matkailijoiden keski-ikä tuntuu olevan tukevasti 50-vuoden yläpuolella. Neljän kilometrin mittaista mukavaa uimarantaa reunustavalla kävelytiellä esteinä olivat rollaattorit ja kepin kanssa eteenpäin köpöttelevät tatuoidut mummot ja papat. Kohderyhmä oli selkeästi meitä seniorimpi väki – kasvisvaihtoehtoja sai etsiä ruokalistoilta suurennuslasin kanssa. Sanurissa pääsin viimein lääkäriin. Paikallinen naislääkäri totesi parhaat päivänsä nähneellä klinikalla, että minulla on tulehdus kurkussa, nenässä ja korvissa. Mukaan pakattiin kolmea eri lääkettä muutaman päivän tehokuuri. Toivottavasti kahdeksi viikoksi lukkiutuneet korvat jo avautuvat.

Ystäväni suuntasi Sanurista paluumatkalle Suomeen. Itse hyppäsin taas shuttle busin kyytiin. Tällä kertaa suuntana oli Candidasa itärannikolla, josta tarkoitukseni oli päästä jotenkin Amediin parikymmentä kilometriä pohjoisemmaksi. Candidasassa bussipysäkiltä tarjottiin mopoakyytiä Amediin. 125 000 rupian hintaan päädyttiin lyhyen neuvottelun kautta – se oli hieman vähemmän kuin hinta, jonka maksamiseen olin valmistautunut.

Aluksi ajattelin, että matka mopolla vuorten välissä ja niiden päällä kiemurtelevaa tietä pitkin oli yllättävän hyvä sijoitus. Pysähdyimme matkan varrella ottamaan kuvia riisiterasseista, jotka laskeutuivat alas vuorenrinteitä laaksoon. Amedissa, josta majoitukseeni oli vielä yllättävän pitkä matka, huono tuuri saavutti minut ja etenkin kuskin. Vettä alkoi sataa kaatamalla. Olin saanut jo kuskilta tämän sadeviitan, joten oma oloni oli meitä ympäröivään harmaaseen sadeseinään verrattaen hyvä. Kuskin keltainen t-paita oli jo aivan läpimärkä. Sadeviitan kainolosta valui vettä niskaani ja lätäköiden yli ajaessamme vesi suihkusi suoraan sisään shortsieni lahkeista. Muutamassa kohtaa vuoren rinteiltä alasvaluva vesi oli muodostanut pieniä puroja keskelle tietä. Yhdessä paikassa vettä tuli joen verran. Minä laskeuduin mopon selästä, pakkasin rinkan ja repun sadeviitan alle ja pienet paikalliset pojat taluttivat minut kuin vanhan mummon voimakkaan virran yli. Perille päästessä kuskia ei naurattanut.

Jos vain voisin sanovani pitäväni näistä reggaeihmeistä, aasialaisista rastapäistä, joiden ensimmäiset vuorosanat liittyvät aina taikasieniin tai vihreämpään ruohoon, niin olisin varmasti viihtynyt Aasissa, Balin koillisrannalla, Meditasi-bungaloweissa paremmin. Mökkini oli kuin elokuvasta liukuvine bambuseinineen. Näköalanani oli kymmenen metrin päässä kuistini kaiteesta alkava aava meri, Lombokin saari ja mustalle hiekkarannalle riviin pysäköidyt kalastusveneet. Mutta ei…ehdin hetkeksi istahtaa alas majoituksen omistavan Smiling Buddha nimeä tottelevan herran kanssa, kysellä joogatunneista ja meditaatiosta, kunnes jo totesin, että tänne en voi jäädä kuin hetkeksi. Varsinkin kun yksi yö muuten niin satumaisessa bungalowissa maksaa 300 000 rupiaa eli hieman alle 30 euroa.

Meditasissa ei ollut wifiä – edes puhelin ei kuulunut siellä. Seudun rannikko on hyvää snorklailu- ja sukellusaluetta, mutta minulta pieneltä lääkäri kielsi korvien kastumisen korvatulehduksen vuoksi. Rantatien varresta kohosivat puutarhojen peittämät vuoret ja tietä reunustivat pienet kalastajakylät. Edes Aasissa ei kuitenkaan päässyt pakoon ”transport, transport” ja ”Hello, how are you”-huutoja. Halusin takaisin Airille…